Unreal II: The Awakening

15.02.2003

Unreal kuuluu yhdessä Doomin ja Quaken kanssa PC-räiskintäpelien terävimpään kärkeen. Nyt markkinoille on saapunut Unreal II: The Awakening, joka ei Unreal Tournamenttien tapaan keskity moninpeliin, vaan tarjoaa vaihteeksi kunnon yksinpelielämyksen. Tätä peliä on odotettu jo viime kesästä asti, mutta sen julkaisu on lykkääntynyt useampaan kertaan. Räiskintäpelien ystävien keskuudessa Unreal II:lta on odotettu paljon, ovathan sen edeltäjät olleet aina laadukkaita ja peliä esitelleet videoklipitkin ovat antaneet odottaa todella mielenkiintoista ja ennen kaikkea graafisesti upeaa peliä. Graafisesti peli onkin upea, mutta pelillisesti se on pettymys.

Unreal II:n tarina sijoittuu kaukaiseen galaksiin, jossa päähenkilön virkaan pestattu John Dalton toimii ihmisten valloittaman avaruuden äärilaidan valvojana. Tämä entinen avaruusjalkaväen sotilas viettää nykyisessä ammatissaan varsin monotonista elämää. Missään ei tunnu tapahtuvan mitään, eikä Johnin tukikohtana toimiva Atlantis-avaruusaluskaan ole mikään mieltä ylentävä näky. Johnin päivittäisiin rutiineihin tulee kuitenkin perustavaa laatua oleva muutos, sillä juuri hänen on vastattava läheiseltä planeetalta kaikuvaan hätäkutsuun. Pelaajan saapuessa paikalle hän kohtaa järkyttävän näyn. Hätäkutsun syyksi paljastuu muukalaisten hyökkäys, joka on jyrännyt tieltään planeetalla olleet ihmiset. Joku kuitenkin säilyi hengissä ja hänet on pelastettava. Pelin edetessä juoni luonnollisestikin mutkistuu melkoisesti. Ensimmäisestä persoonasta kuvattujen räiskintöjen mittakaavassa Unreal II:n tarina onkin varsin hyvin toteutettu.

Unreal II sisältää 12 tehtävää, joiden välillä käydään Atlantis-avaruusaluksella juttelemassa sen miehistön kanssa. Myös Atlantiksen sisätiloja pääsee tutkimaan. Ylimääräiset hetket avaruusaluksella eivät ole välttämättömiä, mutta ne tuovat pelin tarinaan hieman lisää sävyjä ja tutustuttavat pelaajan aluksen muuhun henkilökuntaan. Peli ei muuta perinteistä 3D-räiskintöjen kaavaa juuri lainkaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pelaaja juoksee paikasta toiseen tappaen vastaan tulevat viholliset. Kun pelaaja on tappanut ja juossut tarpeeksi, on kenttä läpäisy ja sama rumba alkaa jälleen alusta toisen kentän merkeissä. Pelin loppupuolen kentät ovat kuitenkin selvästi ensimmäisiä kenttiä mielenkiintoisempia, joten pelaamista ei kannata lopettaa heti ensimmäisten kyllästymisen oireiden iskettyä. Pientä vaihtelua pelin perusräiskintään tuovat kohdat, joissa seikkaillaan pienen tiimin kanssa, suojellaan tiettyä aluetta tai ratkotaan kevyitä puzzleja.

Pelaajan vastaan asettuvien pahisten joukosta löytyy mm. alkuperäisestä Unrealista tuttuja Skaarjeja, mutanttihämähäkkejä ja ihmisiä. Pelin tekoäly on huippuluokkaa ja osa vihollisista on viisaampia kuin toiset. Kun jotkut viholliset tyytyvät vain rymistelemään täysillä päin, osaavat toiset jopa väistellä luoteja. Räjähdeaseilla ampuvat vastustajat osaavat myös käyttää hyväksi aseiden laajaa vaikutusaluetta ampumalla räjähteitä esimerkiksi pelaajan lähistöllä olevaan seinään tai vaikka lattiaan sen sijaan, että ne hakisivat vain suoraa osumaa. Varsinkin ihmisiä vastaan taisteleminen on antoisaa, sillä niistä saa ihan kunnon vastusta ja niihin on saatu istutettua illuusio ihan oikeasta älystä. Silloin tällöin ruudulla myllertää vähän isompia ja ilkeämpiä välipomoiksi luokiteltavia otuksia, jotka kuitenkin lakoavat varsin helposti.

Väkivaltaisessa ympäristössä ei puhumalla selvitä ja erimielisyydet ratkaistaankin erilaisten aseiden avulla. Pelin asearsenaalista löytyy viitisentoista asetta, jotka ovat ulkoasuiltaan Unreal-maailmaan sovitettuja versioita varsin perinteisistä räiskintäpelien aseista. Mukana on siis pistoolia, konekivääriä, sinkoa ja onpa mukaan ahdettu liekinheitinkin, joka muuten taistelee pelimaailman parhaan liekinheittimen tittelistä yhdessä Return to Castle Wolfensteinin vastaavan kanssa. Itse en koskaan ole ollut mikään scifi-laserplasmapyssyjen ystävä, mutta ilokseni voin todeta, että tämän pelin asevalikoimasta löytyy myös sellaisia aseita, joissa on sitä oikeaa asennetta.

Valtaosa Unreal II:n toiminnasta tapahtuu sisätiloissa, mutta myös ulkoilmatiloissa tulee vierailtua. Sisätilat ovat varsin perinteisiä huone- ja käytävälabyrinttejä, eikä ulkotiloistakaan ole otettu kaikkea hyötyä irti. Ulkonakin pelialue on usein rajattu vähän turhankin läpinäkyvästi. Kenttien varsille ripotellut viholliset ilmestyvät tietokoneruudulle varsin yllätyksettömästi usein parin vihollisyksikön ryhmissä. Esimerkiksi Half-Lifen tyylisistä yllätyksistä ei tässä pelissä ole tietoakaan.

Unreal II on PC:n upeimman näköinen peli. Perusgrafiikka on yksityiskohtaista ja tarkkaa, maisemat ovat häikäiseviä ja erikoisefektit ovat upeampia kuin missään pelissä aiemmin. Erityismaininnat ansaitsevat tuli- ja savu-efektit, jotka kerrassaan mykistävät, kun ne ensimmäistä kertaa näkee. Graafisella loistolla on kuitenkin hintansa. Pelin minimivaatimukset ovat kovat, eikä varsin tehokas testikoneemmekaan jaksanut pyörittää peliä täydellisesti 1024×768-resoluutiolla.

Unreal II: The Awakening on loistava osoitus siitä, että tekninen ylivertaisuus ei itsessään tee pelistä hyvää. Siihen tarvitaan myös kunnon sisältöä. Tässä tapauksessa kauniin grafiikan ja hyvän teknisen toteutuksen oheen on upotettu vain keskinkertainen räiskintäpeli, joka ei tuo genreen mitään merkittäviä uudistuksia. Perusräiskintänä tämä kyllä menee, mutta jos rumasti sanotaan, voi Unreal II:sta pitää pelkkänä teknologiademona, joka esittelee pirun hyvää pelimoottoria. Ainakin täällä toimituksessa odotetaan mielenkiinnolla sitä, kun jokin pelitalo hankkii itselleen oikeudet pelimoottorin käyttöön ja kasaa sen ympärille oikeasti hyvän räiskintäpelin.