Titaanien selässä – arvostelussa Xenoblade Chronicles 2

Siinä missä Wii U:n Xenoblade Chronicles X saattoi mennä ohi alustan takia, Xenoblade Chronicles 2 ei moista veruketta tarjoa. Switchin mammuttiroolipeli tarjoaa valtavan ja erinomaisen seikkailun Alrestin fantasiamaailmassa.

Wii U:n surullinen kohtalo tarkoitti samalla sitä, että monet konsolin loistonimikkeet jäivät pelaajakansalta kokematta. Nintendo on parhaansa mukaan antanut Mario Kart 8:lle sekä muutamille muille nimikkeille uuden elämän uusioversiona, mutta valitettavasti erinomainen Xenoblade Chronicles X lienee menetettyä historiaa. Onneksi tekijätiimi Monolith Soft on kuitenkin jatkanut roolipelisaagansa parissa. Switch ei ehkä palauta aiempaa osaa ajankohtaiseksi, mutta onneksi tarinaa on voitu jatkaa Xenoblade Chronicles 2:n muodossa.

Vaikka teoksen nimessä on järjestysnumero, aiempia Xenobladeja ei tarvitse tuntea. Nimellinen kakkososa on irrallinen seikkailu ja elämys. Aiempi tietotaito luonnollisesti madaltaa aloituskynnystä, mutta mukaan pääsee ilmankin. Nimeämisen kummallisuutta korostaa myös pelien määrä: kakkoseksi nimetty teos on saagan kolmas julkaisu. Japanilaista loogisuutta ei parane liiaksi pohtia.

Xenoblade Chronicles 2:n suurin valttikortti on sen maailmassa. Ihmiskunta asustaa pilvien päällä liihottavien titaanien päällä, mutta valitettavasti mystiset olennot ovat alkaneet tippua yksi kerrallaan. Maailman kohtaloa toki setvitään matkan varrella, mutta onneksi mukana on myös kosolti maanläheisempiäkin teemoja. Kakkos-Xenobladessa pohditaan ympäristöä, sotaa sekä muita vastaavanlaisia aihioita. Vaikka nimike on aihepiireiltään viimevuosien syvällisimpiä teoksia, se ei kuitenkaan ole paasaava tai liian raskas kokemus.

JRPG-genrelle tyypilliseen tapaan orpo päähenkilö Rex vie tarinaa eteenpäin yhdessä matkaseurueensa kanssa. Järkälemäinen seikkailu kuljettaa sankarikööriä alueelta toiselle sujuvasti ja maisemia mukavasti vaihdellen, joten toisin kuin roolipelit monesti, Xenoblade Chronicles 2 ei jää missään vaiheessa junnaamaan liiaksi paikalleen. Tekemisen puutteesta tämä ei kuitenkaan johdu, sillä jo pelkästään päätarinaan kuluu vähintään 60 tuntia. Kun tähän ynnää sivutehtävät, keräämisvimmat sekä muut aktiviteetit, pelikello tikittää satoja tunteja ennen kuin kaikki on koluttuna.

Siinä missä Alrest-maailma on hämmästyttävän upea ja monipuolinen, harmillisesti hahmokööristä ei jatkuvasti voi sanoa samaa. Pitkin peliä avattavat Blade-soturit ovat perijapanilaisia otuksia, joista harvemmin jää kummoistakaan muistijälkeä. Lisäksi nipponilaisesta kulttuurista vähemmän piittaavia ahdistanee hahmosuunnittelu, jossa enemmän on enemmän. Puhuvan tiikerin ehkä vielä ymmärtää, mutta naishahmojen ylväät muodot eivät ole tästä maailmasta. Tekijöille tiedoksi, että ihan jokaisella naishahmolla ei tarvitsisi olla lähinnä kahteen kuumailmapalloon vertautuvaa povea.

Hahmosuunnittelun toinen hämmentävyys on ääninäyttelyssä, joka on sanalla sanoen vaihtelevaa. Länsimaalaisessa käännöksessä ei ole aksentteja kaihdettu, minkä vuoksi esimerkiksi skottilainen ja walesilainen murre porautuvat tajuntaan asti. Itse pidin niitä viihdyttävinä, mutta vivahdeikkuutta kaihtavat voivat omaksi onnekseen vaihtaa myös japaninkieliseen ääninäyttelyyn. Samalla poistuu huulisynkronoinnin heittelehtivästä tasosta johtuva hilpeys.

Xenoblade Chronicles 2:n parissa suurin osa ajasta kuluu pelialueilla tepastellessa ja vihollisia rökittäessä. Ympäristössä majailevat otukset eivät onneksi ole vihamielisiä kuin harvakseltaan, mutta hirviöjahtiin voi halutessaan käydä aloittavana osapuolena. On kuitenkin kehuttava jo tässä vaiheessa, että vihollissuunnittelu on todella onnistunutta. Mörököllit tuntuvat fantasiahenkisyydestään huolimatta todella uskottavilta: esimerkiksi alkupään aukioilla köntystelee isompien dinojen vieressä myös näiden jälkeläisiä. Xenobladessa ympäristön uskottavuus on erinomaisella tolalla.

Vaan taistelua vartenhan viholliset ovat syntyneet. Teoksen mätkintämekaniikka vaikuttaa ensialkuun järkyttävän monimutkaiselta ja hankalalta, mutta onneksi systeemi on vaikeaselkoisen pinnan alla todella mainio. Rex hakkaa peruslyöntiään automaattisesti, jolloin pelaaja pääsee valikoimaan latautuvia erikoisiskuja ja käskyttämään tiimiläisiä. Systeemi on niin onnistunut, ettei taisteluihin kyllästy teoksen valtavuudesta huolimatta. Etenkin pomotaistot ovat japsiropeksi todella hyvällä tolalla.

Sisältönsä osalta tuorein Xenoblade on erinomainen suoritus. Myös tekniikkapuoli toimii pääasiallisesti hyvin. Monolith Soft onnistuu paikkaamaan Switchin rautapuutteita mainiolla ulkoasulla ja visuaalisella tyylillä. Väripalettia on käytetty roimasti, eikä peli kärsi juuri minkäänlaisista ongelmista ollessaan telakoituna. Sen sijaan konsolin käyttäminen kannettavana laitteena tuo hetkittäisiä ongelmia. Etenkin kiihkeimmissä taisteluissa esiintyy tällöin töksähtelyä ruudunpäivityksessä. Onneksi murhe on pieni ja sangen harvinainen. Lisäksi on todettava, ettei Xenoblade Chronicles 2:n veroista ja laajuista roolipeliä taida markkinoilla ollakaan.

Audiopuolta ei voi kehua riittävästi jo parjattua ääninäyttelyä lukuun ottamatta. Teoksen äänimaisema on valtaisa ja monipuolinen kokonaisuus, jota kuuntelee jatkuvasti mielellään. Sävellysten tempoa nostetaan taisteluiden tuoksinassa jännityksen luomiseksi, mutta rauhallisempiakaan hetkiä ei kaihdeta. Klassista musiikkia tuoksuvat vivahteet ja elementit luovat eeppisiä hetkiä.

Xenoblade Chronicles 2 on massiivinen roolipeli, joka on pienistä murheistaan huolimatta erinomainen kokonaisuus. Alkukankeudet ja pienet ääninäyttelyongelmat eivät pilaa kokemusta, sillä seikkailu on parhaimmillaan viimevuosien parhaita JRPG-kokemuksia. Tekemisen määrä, mahtava maailma ja syvällinen tarina tarjoaa oivallista tekemistä pitkäksi aikaa. Lopputulos on huikea lisä Switchin ensimmäiselle vuodelle ja japsiropeista pitäville erinomainen syy hankkia Nintendon kotikonsoli.

Saatavilla: Switch
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta, kielenkäyttö)