Oddworld on ollut omissa kirjoissani aina eriskummallinen tapaus. Teokset ovat jääneet ensimmäisen PlayStationin ajoilta mieleen, mutta vaikka pelejä pääsi tuolloin testaamaan, varsinaista kosketuspintaa ei koskaan kertynyt. Hämärästi muistelisin kokemusten liittyneen lähistön Hesburgerissa olleeseen konsoliin, jossa kiihkeätempoinen Destruction Derby yksinkertaisesti kiinnosti enemmän. Saatan kyllä muistaa omianikin.
Omituisen ja sympaattisen Aben seikkailut ovat kuitenkin jääneet muistikuviin, ja sarjan hiljaiselon vuonna 2014 päättänyt Oddworld: New ’N’ Tasty! herätti kiinnostusta. Jostain syystä hankintapäätös jäi kuitenkin roikkumaan, mutta uusi mahdollisuus avautui PS Plus -palveluun huhtikuussa ilmestyneen Oddworld: Soulstormin myötä. Kenties upouuden osan saapuminen suoraan kuukausittaiseksi ilmaispeliksi olisi pitänyt nähdä hienoisena ennakkovaroituksena.
Oddworld: Soulstorm on vanhan liiton tasoloikintaa, jossa hömelö Abe pyrkii vapauttamaan korporaatiojohtajan piiskaamat Mukoden-kuomansa. Koko maailma alleviivaa poliittista sanomaa, jossa työläisen leipä on kuivaa ja kapitalisti pyrkii rakentamaan omaisuutensa alaistensa selkänahkasta repimällä. Hienovaraisuutta ei ole nimeksikään, vaan hyvä ja paha on eroteltu tukevasti toisistaan.
Aben tehtävä on vapauttaa veljet sorron yöstä. Suoranaiseen Lemmings-touhuun ei sivusta kuvattu loikinta sentään mene, vaikka työläiset seuraavatkin hetkittäin perässä kohti vapautta. Laitonta lakkoa ajavan Aben toiminta ei ole kuitenkaan helppo, sillä työläisten yhteiskunnan esteenä ovat paitsi omatoimisuuteen kykenemättömät duunarit mutta myös ilkeät ja aseistetut firman miehet – sekä pelin ongelmat.
Kaksiulotteinen seikkailu pyörii upeissa teollisissa maisemissa, joissa riittää uhkakuvia ja esteitä. Ympäristön ansat ja laitteet koituvat Aben sekä kuomien kohtaloksi. Näitä voi vielä kiertää omalla varovaisuudellaan, mutta vihollisjoukot ovat asia erikseen. Lähtökohtaisesti samoja reittejä kulkevat konnat voi tuhota väkivaltaisesti tai pasifistisin keinoin, mutta ohittaminen on päivän sana. Soulstorm suosii saavutuslistaa myöten väkivallatonta etenemistä, mikä on kuitenkin monesti tekemätön paikka. Bugit saavat nimittäin vartijat jämähtämään paikkoihin, mikä estää rauhanomaisen etenemisen täysin.
Soulstorm esittelee varustemekaniikan, joka mahdollistaa erinäisten apuvälineiden luomisen ympäristöstä kerättävillä esineillä. Aben kikkakirjaan lukeutuvat muun muassa tajunnan vievät kivet, erilaiset sidontavälineet sekä miinat. Näppärä systeemi tuo pelaamiseen syvyyttä, mutta valitettavasti välineistöä pihdataan turhankin kanssa. Lisäksi rakennuspalikat on kerättävä aina välitallennuksen jälkeen uudelleen, mikä syö miestä rotan lailla. Ongelman voi kiertää palaamalla kartalla takaisin edelliselle välitallennukselle ja sen jälkeen takaisin, mutta tällaisen patenttiratkaisun ei pitäisi olla nykypäivää.
Varusteita hyödynnetään nokkelasti myös ympäristössä. Maastopalot saa sammutettua vesipulloilla, kun taas öljyvadeilla hiilloksen saa puhallettua uuteen eloon. Esimerkiksi luolastossa asuttavan petolauman kärventäminen yhdellä harkitulla viskaisulla tuntuu palkitsevalta. Ympäristön hyödyntäminen ja välttely on kaikkinensa selvästi viholliskohtaamisia hauskempaa. Rauhallinen eteneminen mahdollistaa tyylikkäiden taustojen ihailemisen, jolle onkin jatkuvasti aihetta.
Aben mielenkiintoisin niksi on vihollisten kontrollointi mielentahdolla. Hauska taito toisi runsaasti mahdollisuuksia taistelukohtauksiin, mutta valitettavasti tekijät pihtaavat sen käyttöä aivan suotta. Valtaosa intensiivisistä mätöistä blokkaa kyvyn täysin. Jos kyvyn käyttöä ei haluta, miksi se on edes mukana? Älkää nyt sentään sanoko, että yrityspamppu on tieten tahtoen estämässä alaistensa ajattelutyötä.
Soulstorm muistuttaa monin tavoin 2000-luvun taitteen tasoloikinnalta. Yksinkertaiset pelimekaanikat luottavat perinteisiin arvoihin, minkä lisäksi erilaiset pomotaistelut koettelevat hermoja eri tavalla kuin nykypeleille on tyypillistä. Etenkin sinänsä upean junakohtauksen päättävä taisto on esimerkki huonosta suunnittelusta. Vaikeusastepiikki latistaa koko upean kentän kertaheitolla. Taiston laannuttua mielessä on onni poispääsystä, ei ilo onnistumisesta.
Kenttäsuunnittelu on visuaalisesti upeaa mutta pelillisesti ankeaa. Upeita maisemia kelpaisi katsoa, mikäli teos tuntuisi etenevän rivakammin. Pahimmillaan tilanne näkyy puolivälin nurkilla tasossa, jossa samanlaisia vartijakaarteja putsataan useampi putkeen. Pahasti itseään toistavat osuudet, turhan pitkät kentät ja samojen välinevarastojen manuaalinen tarkastaminen kerta toisensa jälkeen nakertaa kokemusta pahasti. Ja tämä kaikki vain siinä tapauksessa, että eteneminen ei pysähdy bugeihin. Tekijätiimi on onneksi paikkaillut peliä aktiivisesti julkaisun jälkeen, mutta työmaata riittää yhä.
Eniten ärsyynnyin kuitenkin pelastettaviin mudokeneihin. Kun vartijoita olisi välteltävä hyvinkin tiukoissa ikkunoissa, pitäisi työläisten toimia omatoimisen ripeästi ja ilman jahkailua. Ikävästi liiton miehet keskittyvät lähinnä pitämään käsiä taskussaan ja marmattamaan hitaasta etenemisestä. ”Pelastustalkoot jääköön”, ajattelin. Vaan eihän tämä olekaan näin helppoa. Pelin neljä erilaista loppua pohjautuvat nimittäin matkan varrella pelastettujen kollegoiden määrään, eikä pahiksena taivaltaminen tuntunut houkuttavalta. Ja kun pelastaminenkin lakkaa kiinnostamasta, kynnys pelin käynnistämiseen nousee korkeaksi.
Oddworld: Soulstorm on valitettavan ongelmallinen teos, jonka puutteiden paikkaaminen vaatisi todella paljon remonttia. Tilttaamiset, jumiutuvat vartijat sekä sattumanvaraisesti epäonnistuvat käskyt saanee korjattua päivityksillä, mutta fundamentaaliset ongelmat tekoälyhahmojen typeryydessä, liian pitkäksi venytetyissä kentissä sekä vaikeusastepiikeissä latistavat kokemuksen. Tällaisenaan peliä onkin vaikea suositella kuin suurimmille Oddworld-faneille sekä ylipäätään retrohenkisistä loikinnoista pitäville. Upeat maisemat ja alueet olisivat ansainneet enemmän, mutta tällä kertaa työläiset on vain syytä jättää takaisin sorvin ääreen – ilman paikallista sopimista.
Saatavilla: PC, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, PlayStation 5 (testattu)
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta, kielenkäyttö)
”Me ollaan tässä nyt kolme varttia höpötelty MM-kiekosta ja juotu virkistysjuomia. Mitä luulet, jokohan se olisi lounastauon paikka?”