Taas tutustutaan jo vähän aikaa sitten julkaistuun Xbox-peliin. Tällä kertaa suuntaamme katseemme Nightcasteriin, joka heittää pelaajan magian sävyttävään fantasiamaailmaan. Pelistä löytyy muutamia roolipelielementtejä, ulkoisesti se muistuttaa lähinnä seikkailupeliä, mutta syvällä sisimmässään Nightcaster on varsin suorasukainen toimintapeli.
Pelin päähenkilö on Arran, nuori poika, joka saa tehtäväkseen kouluttautua maagiksi ja tuhota paha maagi Nightcaster, joka on peittänyt maailman pahuuteen. Arranin apurina toimii mukavalla naisäänellä jutusteleva taikapallo, joka opastaa pelaajaa pelin alkuvaiheissa ja muutenkin sen kanssa tulee höpistyä aina silloin tällöin. Kun Nightcaster on kukistettu, maailmaan palaa rauha, ihmiset hyppivät kukkakedoilla ja kaikki ovat iloisia. Kaiken juoksentelun ja taikojen nakkelemisen seassa juoni pääsee kuitenkin unohtumaan helposti, eikä juoni kehity pelin edetessä juuri lainkaan. Juonellisesti peli ei siis ole mikään uutuuden ja innovaatioiden riemuvoitto, vaan kyseessä on perinteinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu.
Arranin toilailuja seurataan 3rd-person ?kuvakulmasta ja kuten niin monissa 3rd-person ?seikkailuissa, myös Nightcasterissa sankarin ympärillä kieppuva kamera aiheuttaa pienen ongelman. Paikoin kamera nimittäin onnistuu olemaan sellaisessa asennossa, että syrjässä olevia reittejä on miltei mahdoton havaita ja vihollisia joutuu teurastamaan lähinnä tuuripohjalta. Arranin kontrollointikin tuntuu aluksi aika kankealta, kun hahmo ei tehnyt mitä sen piti tehdä. Onneksi pelin alkuun on upotettu lyhyt tutoriaali, jossa pelaajalle opetetaan pelin tärkeimmät toiminnot, joten kyllä niihin kontrolleihin tottuu varsin nopeasti. Pieni viilailu olisi kuitenkin ollut paikallaan.
Magia on yksi pelin tärkeimpiä osa-alueita. Loitsut jaetaan neljään magian koulukuntaan, jotka ovat tuli, vesi, valo ja pimeys. Alussa pelaajan käytössä on jokaisen koulukunnan perusloitsut, mutta pelin edetessä Arranin loitsuvalikoima kasvaa ja muuttuu entistä tehokkaammaksi. Kenttien varrelta löytyy myös erikoisia ”taikalähteitä”, jotka muuttavat Arranin tietyn magian koulukunnan spesialistiksi. Tällöin tuon samaisen koulukunnan loitsut ovat entistäkin tehokkaampia. Erilaisia loitsuja on yhteensä 45 kappaletta.
Myös pelin viholliset ovat syntyneet magian eri lajeista. Vihollisten tyyppi kannattaakin huomioida hyökkäyksissä, sillä esimerkiksi vesipahikset ovat erityisen haavoittuvaisia tulitaikoja vastaan, kun taas vesitaiat eivät vaikuta niihin käytännöllisesti katsoen mitenkään. Usein vihollisia tulee kuitenkin vastaan sekalaisina ryppäinä, jolloin paras taktiikka on viskoa sitä parasta taikaa ja jos joku jää eloon, viimeistellä se tilanteen vaatimalla loitsulla.
Vihollisten tekoäly on valitettavan kehnoa. Ne tulevat päälle ilman sen kummempaa järkeilyä ja siksi viholliset onkin suhteellisen helppo tuhota. Peli luottaakin lähinnä valtaviin rynnäköihin ja parhaimmillaan pelaajan kimpussa parveileekin parikymmentä ökkömönkiäistä samanaikaisesti. Viholliset ovat paitsi typeriä, myös äärettömän typerän näköisiä. Pelaajan vastaan asettuvat koppakuoriaiset ja limaklöntit eivät vakuuta ketään. Ulkonäkönsä perusteella osa Nightcasterin pahiksista ottaisi varmaan turpiinsa teletapeiltakin.
Pelin grafiikka on Xbox-pelien keskivertotasolla. Peli pyörii moitteettomasti, loitsuja tehostetaan tyylikkäillä efekteillä ja Arranin ulkoasukin on ihan jees. Miinusta tulee hieman rujon näköisistä tekstuureista, muutamien vihollisten onnettomasta ulkoasusta sekä animaatioista. Pelin äänimaailma on sekin keskivertokamaa. Ääninäyttely on hoidettu tyydyttävästi, eikä ääniefekteissäkään ole sen suurempaa valittamista. Pelin taustalla soljuu myös musiikki, mutta se on niin hiljaista ja huomaamatonta, että pelin aikana siihen ei tule kiinnitettyä huomiota.
Nightcasterin seikkailu on sopivan pitkä ja vaikeustasokin on kohdallaan. Ongelmaksi muodostuukin pelin uudelleenpeluuarvo, joka on erittäin alhainen. Pelin jaksaa juuri ja juuri pelata läpi ilman pahempaa kyllästymistä, mutta peli ei sisällä minkäänlaisia porkkanoita, jotka innostaisivat pelaamaan peliä uudestaan. Tallennukset hoidetaan ennalta määrätyissä pakoissa, joita on kuitenkin sen verran paljon, että hirveän pitkää uudelleenpeluuta ei tarvita, vaikka Arran sattuisi kuolemaankin matkan varrella.
Nightcaster ei siis ole mikään maailmaa mullistava peli, mutta ei toisaalta täysin toivoton tapauskaan. Esimerkiksi samalla apajalla kalasteleva Azurik: Rise of Perathia jää selvästi Nightcasterin jalkoihin. Nightcaster on juuri sellainen peli, jota kannattaa kokeilla mahdollisuuksien mukaan ennen ostopäätöksen tekoa.
