Moottoripyöriä, friikkejä sekä moottoripyöräfriikkejä – arvostelussa Days Gone

Days Gone on kulkenut pitkän ja monessa suhteessa kivisen tien jo ennen huhtikuun lopulle ajoittunutta julkaisuaan. Kolmisen vuotta sitten paljastettua zombiseikkailua on lykätty useampaan otteeseen, minkä lisäksi geneeriseltä tuntuvalla nimikkeellä on ollut alusta saakka vaikeuksia herättää pelaajien mielenkiintoa. Onneksi Sonyn oma Bend-studio hoitaa homman jotakuinkin kunnialla loppuun saakka: Days Gone on lopulta ihan kelpo kokemus.

Mongrels-prätkäjengissä aikoinaan ajellut Deacon St. John elää jänniä aikoja. Mystinen virus muuttaa ihmisiä suunapäänä päälle hyökkiviksi friikeiksi, minkä lisäksi rakkaan vaimon oletetaan menehtyneen heti epidemian alkuaikoina. Uskollisena kaverina on onneksi rempseä Boozer, jonka kanssa elämälle pitäisi löytää edes jonkinmoinen suunta. Tässäpä Days Gonen simppeli premissi, jonka ympärille on saatu kyhättyä kokonainen avoin maailma ja sen myötä myös runsain mitoin puuhasteltavaa.

Aavistuksen turhan hitaasti ja mielenkiinnottomasti käynnistyvä tarina vie Deaconin toistamaan geneerisiä juoksupojan hommia vihollisleirien tyhjentämisestä brutaaleihin palkkatappotehtäviin saakka. Lisäksi tarjolla on pienimuotoisilla pulmilla varustettujen NERO-asemien valtausta, vihollispesien tuhoamista ja avoimen Oregonin koluamista erilaisten resurssien toivossa. Valitettavasti sivutehtävät tuntuvat alusta saakka irrallisilta ja itseään toistavilta, joten mokomien suorittamisesta muodostuu jo alkumetreiltä saakka pakkopullaa. Tarinatehtävät onnistuvat aavistuksen paremmin, mutta näidenkin suunnittelussa ideat tuntuvat loppuneen kesken jo kampanjan puolimatkassa. Itseasiassa hulppeat viitisenkymmentä tuntia elämästä lohkaiseva seikkailu puuduttaa loppua kohden niin paljon, että sinällään jopa mielenkiintoiselle tarinalle kaipaisi jonkinmoista tilinpäätöstä selvästi nykyistä aiemmin.

Vaikka hahmot ovat enimmäkseen tykkäiltäviä ja hyvin kirjoitettuja, tuntuu erityisesti protagonisti Deacon lipsuvan psykopaattiseksi tappokoneeksi aivan liian helposti – kuten niin monesti peleissä on tapana. Toki miehellä on taustallaan väkivaltaista historiaa, mutta silti muutos massamurhaajaksi tuntuu soljuvan Deaconilta täysin ilman tunnontuskia. Näyttelijät kuitenkin tekevät pääosin todella hyvää ja ennen kaikkea ilmeikästä työtä aina pienempiä sivurooleja myöten. Vuolaita kehuja ansaitsevat esimerkiksi Sam Witwer (Deacon), Jim Pirri (Boozer) sekä Nishi Munshi (Rikki).

Ihmishahmojen rinnalla tärkeässä roolissa nähdään Oregonia runsain mitoin kansoittavat zomb… anteeksi, friikkerilaumat. Hordeiksi kutsutut, sadoista raivokkaista vihuista koostuvat köörit liikkuvat kiehtovasti yhden organismin tavoin. Yksitellen pahiksia saa manan maille vaikkapa peruspuukolla, mutta kun päälle hyökkii tuhatkunta mokomaa, muuttuu savotta nopeasti eloonjäämiskamppailuksi. Onneksi apuna on kohtuullisen laaja asearsenaali sekä maastosta noukittavista resursseista nikkaroitavia apuvälineitä erilaisista pommeista molotoveihin. Astetta hiljaisempi lähestymistapa on toki aina vaihtoehto, mutta friikkerilaumojen kanssa moinen on kuolleena syntynyt ajatus. Hiippailu ei ole myöskään järin mukavaa puuhaa kankeutensa vuoksi, joten ne muutamat pakkohiiviskelyt ovatkin pelin ankeinta antia. Pääosin selkärankaan nopeasti iskostuvat kontrollit toimivat kuitenkin oikein mukavasti ja elävien kuolleiden sekä ihmisvihujen lahtaaminen on antoisaa puuhaa.

Deaconin miehinen rakkaus moottoripyöriin on nivottu tärkeäksi osaksi pelirutiineja. Matkaa taitetaan uskollisella prätkällä, minkä lisäksi pärinäpyörää täytyy huoltaa paikoitellen suorastaan zenmäisellä rakkaudella. Menopeli myös syö huimat määrät naftaliinia, joskaan bensiinistä ei onneksi ole suoranainen pula maailmanlopunkaan sarastaessa. Tästä huolimatta tilanne voi muuttua tuskalliseksi, mikäli löpö loppuu yöllisellä hurvitteluretkellä keskellä ei-mitään. Kevyt kustomointikin onnistuu, mikäli leiriluottamus on vain ensin kohonnut kyllin korkealle tasolle ja mekaanikko on valmis näkemään vaivaa Deaconin prätkää kohtaan.

Days Gone näyttää paikoitellen syötävän hyvältä, ja Oregonin maalaismaisemat tarjoavat mukavan monipuolisia alueita samoiltavaksi. Kaavaan haetaan vaihtelua dynaamisesti muuttuvilla sään- ja vuorokaudenajan muutoksilla – näistä jälkimmäinen vaikuttaa hieman myös friikkereiden käyttäytymiseen sekä esiintymistiheyteen. Poikkeuksellisen pätevä valokuvamoodi tarjoaa lisäksi oivalliset puitteet niiden tunnelmallisimpien Kodak-hetkien ikuistamiseen. Valitettavasti näyttävä ulkoasu on saanut kylkiäisikseen reilusti bugeja, jotka vaativat pariin otteeseen jopa pelin uudelleenkäynnistyksen. Ruudunpäivitys notkahtelee todella pahasti jopa Pro-mallin tehokonsolilla, minkä lisäksi prätkällä saattaa pamauttaa päin viiveellä ruudulle piirtyvää autonromua. Pääsinpä matkan varrella jopa teurastamaan ilmassa levitoivan, näkymättömälle alustalle jumittuneen friikkeripossenkin. Myös dialogi kulkee paikoitellen sekuntitolkulla välivideon perässä, mikä tekee juonen seuraamisesta, jos nyt ei mahdotonta, niin ainakin tuskallista. Enimmäkseen huolettomia pikkuvikoja, mutta kun moisia tulee vastaan liki jatkuvalla syötöllä, nakertaa se jo aavistuksen varsinaista pelinautintoa.

Sony Bend on tehnyt kohtuullisen laadukasta työtä Days Gonen kanssa. Muutamia osa-alueita viilaamalla nimike olisi voinut kohota vahvojen Sony-yksinoikeuksien joukkoon God of Warin ja Spider-Manin rinnalle. Nykyisellään se toimii hyvänä välipalana seuraavia yksinpelikokemuksia odotellessa.

Saatavilla: PlayStation 4, PlayStation 4 Pro (testattu)
Ikäraja: 18 (PEGI)