Pelinkehitys on pitkäpiimäistä ja kallista hommaa. Iso osa suurjulkaisijoista kärvistelee nousseiden tuotantokustannusten kanssa, eivätkä esimerkiksi viime aikojen valitettavat käänteet Ubisoftilla ole jääneet monelta huomaamatta. Ei siis ihme, että yhden tai muutaman innokkaan tekijän projektit tapaavat keskittyä selvästi huokeampiin kokonaisuuksiin – mikä usein näkyy erityisesti audiovisuaalisen toteutuksen rajallisuutena. Vaan kuten Ikaros tavoitteli aurinkoa, myös pelipuolella kapsahdetaan ajoittain katajaan.
Kiinalainen Yang Bing aloitti vuonna 2014 oman Lost Soul Aside -projektinsa, joka kasvoi keskisuuren studion debyytiksi sekä Sonyn julkaisemaksi toimintaseikkailuksi. Yritys on hyvä kymmenen, mutta toteutuksen puolesta teos olisi kaivannut vielä rutkasti enemmän osaamista.
Sonyn putiikista on tavattu viimeisen parin konsolisukupolven aikana nähdä lähes yksinomaan timanttisia yksinpelejä. Toki välillä napakympin ydinpiste jää saavuttamatta, mutta täysin epäkelpoja tai edes puolivillaisia teoksia ei ole puskettu eetteriin pitkään aikaan. Säännöllä on tunnetusti tarve poikkeukselle, mikä perustelee Lost Soul Asiden julkaisun. Kyseessä on nimittäin näyttävyydestä huolimatta erittäin kädenlämpöinen ja unohdettava kokonaisuus.
Teoksen maailma ammentaa varsin voimakkaasti Final Fantasy -sarjan luomuksista, eikä erityisen usein mieleen juolahtava Final Fantasy XV ole ainakaan vähäisin vaikute. Toisaalta toiminta puolestaan napsaisee oman palasen Devil May Cryn ja kumppaneiden hiekkalaatikolta, vaikka samanveroiseen menevyyteen sekä vauhdikkuuteen ei ylletäkään.
Lue myös: Täällä (räjähtäneen) Kuolontähden alla – arvostelussa Star Wars Outlaws (NSW2)
Tarina vie pelaajan vastarintaliikkeessä sotivan Kaserin saappaisiin. Joukkion isku imperiumia vastaan menee muutoin putkeen, mutta toisesta ulottuvuudesta hyökkäävät joukot latistavat kummasti juhlahumua. Kun päähenkilö muutaman sattumuksen kautta lyö hynttyyt yhteen mystisen lohikäärmeen kanssa, olisi pöytä katettu kiehtovalle työpäivän mittaiselle teokselle. Ongelma kuitenkin on, että arvattava ja tylsästi kirjoitettu juonikuvio kuluttaa vapaa-aikaa yli tuplasti enemmän kuin soisi. Kun lopputekstit viimein rullaavat ruudulle roiman 20 tunnin jälkeen, ovat takki ja mieli totaalisen tyhjänä pyhästä keskinkertaisuudesta.
Luomus tuo fantasioinnin ohella myös mieleen roiman vuoden takaisen hittipelin Stellar Blade. Syy ei ehkä ole niinkään mekaniikoissa tai tarinassa, vaan kehitystyön lopputuloksessa. Kumpainenkin teos lainaa tuttuja elementtejä ja pyrkii luomaan omanlaisensa kokonaisuuden, mutta teoksista vain toinen onnistuu siinä. Lost Soul Asiden ongelma on, ettei se hio oikein mitään osa-aluetta loppuun asti. Ainoastaan tasoloikintaosuudet ovat kelvottomia, mutta muilta osin paketti on kuin haalea kupillinen kahvia: ei kummoinen makuelämys, vaikka pahempaakin voisi olla.
Taistelumekaniikat valavat pientä toivoa ensimmäisiin tunteihin. Meno on sujuvaa ja vauhdikasta, vaikka vihollisjoukot eivät mielikuvituksellisuudellaan vakuuta. Erityisesti pomotaistelut laittavat isompaa vaihdetta silmään. Monivaiheiset mäiskinnät onnistuvat siinä, missä rivivihollisten kurmuuttaminen ei. Erilaisia aseita, elementtejä ja iskukombinaatioita on tarjolla runsain mitoin. Eteneminen onnistuu ilman syvällisempää taiturointia, mutta systeemeihin perehtyminen tuo hommaan lisämaustetta. Roolipeleille tyypilliset kokemustasot ovat saaneet väistyä tyystin kykypisteiden tieltä, mikä mahdollistaa aseenkantokyvyn kehittämisen entistä pidemmälle. Mainittakoon, että osa pelaajista on havahtunut julkaisun hujakoilla koko taitopuun toimimattomuuteen, mutta itse en tällaiseen törmännyt. Toivottavasti ongelma on muidenkin kohdalla korjaantunut.
Lue myös: Rajamaiden murroskausi – arvostelussa Borderlands 4
Taisteluiden välinen aika on kuitenkin täyttä huttua. Huonosti kerrottu ja jo hyvissä ajoin ennakoitava tarina eivät vakuuta, minkä lisäksi välivideot itsessään aiheuttavat tuskanhikeä. Graafinen tyylikkyys ei nimittäin valitettavasti koske hahmojen naamavärkkejä. Eleettömät kasvot vievät viimeisenkin uskottavuuden juonikuvion seuraamiselta, eikä yhdenkään vastaantulijan rupattelut muutenkaan ole kummoista dostojevskimäistä ilotulitusta. Tylsänpulskeat höpöttelykumppanit jutustelevat omiaan ilman sen suurempaa muistijälkeä.
Jos teos jossakin pääsääntöisesti onnistuu, on se audiovisuaalinen toteutus. Pelimaailma on pienstudion luomukseksi näyttävä ja vaikuttava. Väriloistoa on sopivissa määrin ja teos myös rullasi PS5 Prolla oikein makoisasti. Äänimaisema on Aasian studioille tyypillisesti rohkea, kokeileva ja kaikesta huolimatta tasapainoinen. Välillä mennään rokimmin, toisinaan klassisemmin. Ei ääniraita omalle soittolistalle jää rämisemään, mutta se on Lost Soul Asiden harvoja hyviä puolia.
Kuten sanottua, Lost Soul Aside ei ole läpeensä huono peli. Se ei vain oikein onnistu missään asiassa erityisen hyvin. Teos tuntuu venytetyltä, tylsältä ja särmättömältä. Toiminta itsessään menettelee ihan hyvin, mutta sekin on toteutettu monessa hack’n’slash-hitissä lopulta melkoisen paljon paremmin. Kokonaisuutena teos valahtaa kiehtovasta kehitystarinastaan sekä Sonyn tuesta huolimatta pahaksi väliinputoajaksi. Kyseessä ei ole PC-käännöksen vuoksi sentään puhdasverinen PS5-yksinoikeus, mutta silti mieleen juolahtaa kysymys: milloin Sony on mennyt viimeksi näin pahasti pieleen? Concordin mainitseminen on tietysti selkeä asia, mutta se kärsi laadun sijasta pelaajapulasta. PS5:n julkaisussa nähtiin luonnollisesti joitakin pienemmän budjetin luomuksia, joista ei jäänyt juuri kerrottavaa. Muilta osin kalenteria joudutaan kuitenkin kelaamaan melkoisen kauas historiaan, ja silloinkin The Last Guardianin kaltaiset pelit ovat olleet enemmän mielipiteitä jakavia kuin susihuonoja.
Lost Soul Aside jäänee historiaan ennen kaikkea kiinnostavan kehityskaarensa vuoksi. Yhden miehen projektina alkanut luomus yrittää tehdä kunniaa mammuttiroolipeleille, mutta yritys jää valitettavasti puolitiehen. Jospa vain tarina olisi tiiviimpi ja toimivampi, saattaisi teos olla maukas muutaman illan mittainen välipala isompien eeposten välissä. Nyt se kompastelee sen verran pahasti, ettei kokonaisuutta raaski suositella kuin isommasta alennusmyynnistä poimittavaksi.
Saatavilla: PC, PS5, PS5 Pro (testattu)
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta)
YHTEENVETO:
⭐⭐
Intohimoisena faniprojektina käynnistynyt teos kompastuu suuruudenhulluihin tavoitteisiinsa. Kohtuullisen pätevä toiminto ei saa rinnalleen riittävää tarinaa tai maailmaa, jotta pelin parissa viihtyisi alkua pidemmälle.
Lue myös: Rintamalinjat uusiksi – arvostelussa Battlefield 6
Lue myös: No mikä Yóttei – arvostelussa Ghost of Yótei
Lue myös: Hei me kasataan: Fortnite Mecha Team Leader (77048)
Lue myös: Premium-siivousta lompakkoystävälliseen hintaan – arvostelussa Roborock Q10 VF+