Jumaluutta haikaileva veli vaatii kurinpalautusta – arvostelussa Godfall

PS5:n julkaisupelien joukkoon hukkuneen Godfallin menevä toiminta moukaroi toivotulla tavalla, mutta muut osa-alueet jäävät ylisanoista paitsi.

Uuden konsolisukupolven saapuminen tarkoittaa perinteisesti myös laitteen tehoja esitteleviä teknologiademoja. Tällaisten joukkoon lukeutuu Counterplay Gamesin kehittämä Godfall, joka sai melkoisesti huomiota ennen PS5:n julkaisua. Valitettavasti kiinnostus ja mediahuomio myös vähenivät konsolin julkaisun lähestyessä. Tämä on sääli, sillä vaikka kyseessä on kaikkea paitsi ikimuistoinen seikkailu, tarjoaa se moitteiden sekaan myös paljon hyvää.

Godfall on varustehamstraukseen perustuva toimintapeli, jossa vihollisjoukkoja niputetaan miekoilla ja muilla perinteisillä taisteluvälineillä. Kun rivikonnaa teurastaa riittävästi ja plakkariin kertyy muutama suoritettu tehtävä, kokemuspisteiden tuomilla tasoilla edetään kohti isompaa vihollispomoa. Tämän jälkeen isommat viholliset vaativat lisää moukarointia, jotta käyttöön aukeaa lisää varusteita, joilla saa enemmän kokemusta, jotta pääsee taistelemaan pahempia vihollisia vastaan, jotta… Noh, idea tuli ehkä jo selväksi.

Massiiviset ja eeppiset pomotaistot ovat Godfallin ydin. Siinä missä perusmättö jää keskinkertaiseksi, päävihut vaativat jo tarkkaa ajoittamista, mietittyä strategiaa sekä onnistuneita suorituksia. Erillisille taistelualueille sijoittuvat mähinät hyödyntävät myös ympäristöä tavalla, jota olisi suonut näkevänsä muuallakin. Vaikka vertailu esimerkiksi Diablo-sarjaan ei ole reilua, vetää Godfall tarinavetoisissa taistoissa pidemmän korren.

Valitettavasti peruseteneminen jääkin keskiverron ja pakkopullan välimaastoon. Syynä ei suinkaan ole toiminta itsessään, sillä heiluteltavissa sapeleissa on todellista jytyä ja monipuolisuutta. Sen sijaan riviviholliset, itseään toistavat ympäristöt sekä kertakaikkisen tyhjänpäiväinen tarina jättävät runsaasti toivomisen varaa. Pelimaailma parempien varusteiden kera suorastaan vaatisi nuohoamaan nurkkia tarkemmin, mutta tekeminen ei vain tunnu riittävän palkitsevalta.

Isoin ongelma koskee tarinaa. Alkuvideon aikana köniinsä saava Orin lähtee kostoretkelle jumaluutta himoitsevaa Macros-veljeään vastaan, eikä luotisuorasta juonikuviosta piisaa muisteltavaa sen jälkeenkään. Pääsankari saa matkalleen avuksi tehtävien välisellä keskusalueella majailevat tekoälyhahmot, joiden luonnollisuus, kiinnostavuus ja inhimillisyys jäävät tasan nollaan. Toisaalta keinoälylliseltä olennolta ei ehkä ihmisyyteen liittyviä ominaisuuksia sovi toivoakaan, mutta täydellinen tyhjänpäiväisyys ei saa pidettyä otteessaan kiinni.

Tarinan onttous on harmi, sillä Godfallin syövereissä on paljon hyvää. Etenkin välinejumppa toimii juuri kuten kuuluukin. Taistoista, aarrearkuista sekä tehtävistä palkitaan jatkuvasti paranevilla aseilla sekä varusteilla, joiden välisiä tilastoja vertailee turhankin mielellään. Erilaiset elementtivaikutukset tuovat menoon myös oman riemunsa. Lisäksi asetyypit eroavat riittävän selvästi toisistaan. Orinin omien kykyjen kohdalla muutokset jäävät tosin turhan pieniksi, jolloin avatun taidon parantaminen kykypisteillä ei monesti tunnu uhrauksen väärtiltä.

Godfallin graafinen puoli osoittaa karuimmalla mahdollisella tavalla, että pikselimäärä ja resoluution tarkkuus eivät aina tarkoita onnistumista. Vaikka alueittain vaihtelevien ympäristöjen tarjoama silmäkarkki oikein houkuttelee esittelemään peliä vieraileville kavereille, valitettavasti taistelualueet itsessään on luotu umpitylsiksi. Käytännössä jokainen alue hyödyntää tietynlaisia maamerkkejä, joiden välillä talsitaan identtisiä polkuja pitkin. Karttapisteet ja sijainnit eivät jää mieleen, jolloin samaa ympyrää kiertäisi helposti ympäri tajuamatta asiaa. Onneksi kaatuneet viholliset paljastavat miekalla heilutetut urotyöt.

Alueiden tylsyys on sääli, sillä kiinnostavaa poimittavaa riittäisi. Nurkat ovat pullollaan varusteita, mammonaa sekä maailmaa laajentavia tietoiskuja. Nyt näiden kerääminen ei kuitenkaan houkuttele, mikä vain alleviivaa tarinan heikkoutta.

Sama pätee hahmon panssariksi valittaviin Valorplateihin. Tyylikkäät kuosit eroavat toisistaan visuaalisesti, mutta niiden marginaalisiksi jäävien erojen pienuus tekee säädöstä turhaa. Ongelman kruunaa varustekohtaiset käyttöesineet. Tämän vuoksi miekat ja muut voimahelyt on asetettava jokaiselle vaatekerrastolle erikseen.

Jos graafinen puoli ansaitsee teknisessä mielessä kehuja, äänimaisemasta ei voi sanoa samaa. Kenttien taustalla raikaa hiljaisuus eivätkä ääninäyttelijätkään kuulosta millään tavalla luonnollisilta. Taistelun tiimellyksessä tätä ei huomaa, sillä mähinä vie mukanaan. Harmillisesti seesteisempi matkanteko on vähemmän armelias.

Godfall on varusteiden hiomisesta kiinnostuneille maukas toimintapeli, jossa on kuitenkin turhan paljon motkotettavaa. Tarinan tyhjyys sekä maisemien onttous vievät pelifiiliksestä leijonanosan. Tästä huolimatta toiminnassa ja erityisesti pomotaisteluissa on kaivattua tunnelmaa. Macrosin luutnanttien mätkiminen pitää otteessaan tarvittavan roiman 10 tunnin ajan, mutta sen jälkeen kiinnostus lopahtaa.

Vaikka Godfallin saama palaute on ollut varsin keskinkertaista, ovat tekijät jatkaneet pelin hiomista kunnioitettavaan tahtiin. Keväällä julkaistu ilmainen Primal-laajennus mahdollistaa muun muassa kokemuspisteiden haalimisen vielä alkuperäisen tasokaton jälkeenkin. En pahemmin kuitenkaan huomannut muiden lisäysten tekemiä muutoksia pidemmänkään tauon jälkeen. Toivottavasti myöhemmin tänä vuonna julkaistava maksullinen lisäsisältöpaketti myllertää Godfallin maailmaa isommin. Pelimekaaniset asiat kun ovat jo kohdillaan, joten enää tarvittaisiin mielikuvitusta sen ympärille.

Saatavilla: PC, PlayStation 5 (testattu)
Ikäraja: PEGI 16 (väkivalta)

Jumaluushommissa tärkeintä on patsastelu, ei suoranainen tekeminen.