Kunnon murhamysteereille on aina kysyntää. Veriset ja hyytävät tapahtumat ovat saaneet Switchillä hyvin jalansijaa, sillä vasta vuosi sitten ilmestynyt Master Detective Archives: Rain Code on saanut rinnalleen perinteisemmän japanilaisen rikospähkinän. Emio – The Smiling Man: Famicom Detective Club ottaa genrestä parhaat puolet irti, vaikka mekaniikkojen saralla ollaankin turhan nostalgisissa tunnelmissa.
Kun vasta teini-ikää lähestyvä pikkupoika löytyy kuolleena, ovat paikalla poliisien ohella myös Utsugin etsivätoimiston jäsenet. Tavanomaista murhatutkintaa ei ymmärtääkseni ole tavattu siirtää yksityiselle puolelle edes Suomen sotehimmelissä, eikä näin tehdä Japanissakaan. Syy ulkopuolisten tutkijoiden käyttöön paljastuu historiasta, sillä vastaavanlaisia kuolemantapauksia nähtiin viimeksi 18 vuotta sitten. Tuolloinkin lapsiuhrit löydettiin kuolleena paperipussi päässä, jonka päälle oli piirretty hymynaama. Yhtäläisyydet vievät pelaajan ohjastamat nuorisoetsivät synkkien asioiden äärelle, jossa ei kaihdeta vaikeitakaan aihioita.
Emion parasta antia on sen synkkyys ja aiheiden käsittely. Lineaarisesti etenevä seikkailu ei juurikaan rönsyile eri suuntiin, vaan se antaa tapahtumien valjeta yksi kerrallaan. Tästä syystä sen käänteiden avaaminen pilaisi ison osan kokemuksesta, joten jätän tämän suosiolla väliin. Ylätasolla on silti kiiteltävä pelin kykyä uppoutua teemoihin, joita markkina-analyyseihin ja live service -rahasampoihin keskittyvät länsimaalaiset studiot sekä julkaisijat eivät koskisi pitkällä tikullakaan. Traumaattiset kokemukset, nuorten epävarmuudet, väkivaltaiset kokemukset, lasten kasvattamisen sietämätön vaikeus ja epäluottamus viranomaisiin ovat vain pintaraapaisu matkan varrella nähtävistä kipukohdista. Etsivätoimiston junnuduo sekä muutamat sivuhahmot tuovat selkeää kepeyttä synkeään kokonaisuuteen.
Tarinankerronta ja todistajien kanssa jutustelu on nostettu selvästi pelimekaniikkojen edelle. Vaikka vuosina 1988-1989 aiemmat kolme Famicom Detective Club -peliä ovat jääneet pelaamatta, ovat niiden juuret ilmeiset. Keskustelu etenee hieman Ace Attorney -teoksia kunnioittaen sopivista aiheista kysellen sekä ympäristöä vilkuillen. Todistajat avaavat sanaisen arkkunsa hieman vaihtelevasti, joten kaikki on käytännössä syynättävä aina erikseen läpi. Eteneminen ei tästä syystä tunnu aina täysin luonnolliselta ja loogiselta, kun oikean kommentin saaminen vaatii tietyn aiemman dialogikysymyksen kartoittamista. Monissa kohdin pelaajalla juolahtaa ajatus myös mieleen kauan ennen virtuaaliminää, jolloin asian ytimeen pääseminen saattaa olla useamman pohdinnan ja kokeilun takana.
Mielenkiintoinen mysteeri sekä hyvin kerrottu tarina ovat teoksen suurimpia vahvuuksia. Vaikka pelimekaniikka tasapainottelee point’n’click- sekä tekstiseikkailugenrejen välissä, ei sen yksinkertaisuus haittaa. Minkäänlaista haastetta, merkittävää epäonnistumisen mahdollisuutta tai muuta vaatimusta ei ole mukana. Mokailun kohdallakin jäädään tarinakappaleen päättävään tiivistelmähetkeen, jossa pitää pääsääntöisesti valita oikeiden vastausten tai muistikirjaan taltioituneiden tietojen joukosta. Muutamaan kertaan pitää jopa kirjoittaa vastaus manuaalisesti. Viimeksi mainittu ei olisi kummoinen haaste, ellei japaninkielisten nimien tavuttaminen olisi hieman kimuranttia. Systeemissä on siis paljon L.A. Noiren vibaa ilman sen avointa maailmaa ja toiminnallista puolta.
Piirrosmainen audiovisuaalinen tyyli kolahti omaan makuhermooni mainiosti. Huumorinkukka ei kasva yhtä rönsyillen kuin Phoenix Wrightien yhteydessä, mutta tämä ei poista hahmojen persoonallista olemusta. Vitsit ja kepeys osataan tuoda taiten kirjoitettuihin kohtauksiin ilman alleviivausta sekä korostuskynää. Japaniksi soperrettu ääninäyttely viihdyttää vaikkei siitä mitään ymmärräkään.
Roimat 10 tuntia kestävä Emio – The Smiling Man kannattelee otteessaan hyvän rytmityksen sekä kiinnostavan tarinan ansiosta. Vajaan tunnin kestävät luvut ovat sopivanmittaisia kertarykäisyyn ilman pelkoa kyllästymisestä. Rauhallinen eteneminen yhdessä vapaan tallentamisen kanssa luovat sopivat edellytykset miellyttävälle matkapelaamiselle.
Emio – The Smiling Man: Famicom Detective Club on poikkeuksellinen ja mielenkiintoinen lisäys Switchin valikoimaan. Vastaavanlaisia teoksia ei ole liiaksi näkynyt, ja erityisesti pelin kokonaisvaltainen tunnelma kolahtaa aikuiseen makuhermoon. Vakavahenkistä animea seuraa mielellään, kunhan on valmis hyväksymään sen, ettei pelillistä haastetta ole perinteisessä mielessä käytännössä lainkaan. Kyseessä onkin ennen kaikkea oivallinen ja sopivassa suhteessa aivonystyröitä koetteleva korvike hyvälle kirjalle tai mielenkiintoiselle sarjalle. Pelimekaaninen vanhentuminen voi olla joillekin ongelma, mutta itselleni teos kolahti siinä määrin, ettei Switchiä tahtonut laskea käsistään lukujen vaihtuessa. Ja jo se tekee Emiosta oivallisen kokemuksen rikospähkinöiden mussuttamisesta innostuneille.
Saatavilla: Nintendo Switch
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta)
YHTEENVETO:
**** / *****
Kutkuttavalla tarinalla ja tyylikkäällä audiovisuaalisella toteutuksella varustettu rikospähkinä pitää otteessaan alusta loppuun. Pelillistä haastetta etsivät joutuvat katsomaan muualle, mutta animesta ja murhamysteereistä innostuneet saavat useamman illan ajaksi kutkuttavan ja takavuosista muistuttavan jännärin.
Smalltalk on suomalaisille vaikeaa. Eivät he oikeasti olleet kiinnostuneita.