Japanilaisten rakastamat jättiläisrobotit alkavat olla jo tuttu näky konsolipelien maailmassa. Niiden tähdittämiä massiivisia toimintapakkauksia ilmestyy kauppoihin säännöllisin väliajoin ja useimmiten laatukin on vähintään kohtuullinen. Aihe tuntuu tosin olevan sen verran vieras suomalaisille, että paria poikkeusta lukuun ottamatta pelityypin edustajat eivät ole saavuttaneet kuluttajien suosiota. Tulokkaita kuitenkin riittää myös tänä vuonna. Niiden marssin aloittaa Playstation 2:lle ja Xboxille julkaistava Battle Engine Aquila.
Pelin tähti on valtava taistelurobotti, joka edustaa maailmansa kehittyneintä sotateknologiaa. Hämähäkkimäisen rakenteensa ansiosta se pystyy liikkumaan maassa suhteellisen ketterästi, mutta laitteen varsinainen valttikortti on sen kyky lentää aina tarvittaessa. Tällöin Aquilan nopeus ja liikkuvuus moninkertaistuvat ja sen asearsenaaliin ilmestyvät tehokkaat mikro-ohjukset. Lentokyvyn käytännöllisyyttä rajoittaa ainoastaan sen riippuvuus rajallisesta energiavarannosta: robotin on ajoittain laskeuduttava maahan lataamaan akkujaan.
Pelaajan varsinaisena alter egona toimii Hawk-niminen nuorukainen, joka päätyy epätavallisten taitojensa ansiosta valtavan taistelukoneen ohjaimiin. Yhdessä parivaljakko heitetään keskelle futuristista sotaa, jossa heidän on puolustettava Forsetin valtakuntaa Muspelista tulevia hyökkääjiä vastaan. Pelin tapahtumat jakautuvat yksittäisiä taisteluja kuvaaviin tehtäviin, joiden tavoitteet vaihtelevat omien rakennusten suojelemisen ja kaikkien vihollisten tuhoamisen välillä. Mitään mieltä ylentäviä juonikuvioita ei siis ole luvassa, vaan kaikki on toteutettu selkeällä ”tapa tai tule tapetuksi” -asenteella. Tämä tekee pelistä pidemmän päälle melko tylsän.
Suoraviivaisuudestaan huolimatta tehtävät ovat ajoittain varsin vaikuttavia. Taistelut eivät rajoitu pieniin kahakoihin, vaan parhaimmillaan yhdessä kohtaamisessa voi olla mukana kymmeniä, ellei peräti satoja yksiköitä. Pelaajaa ei heitetä vihollislauman kimppuun yksin, vaan hänellä on aina tukenaan vaihteleva määrä Forsetin joukkoja. Ylivoimaisen tulivoimansa ansiosta Aquila on aina ratkaisevassa asemassa taistelun kannalta, mutta tekoälyn ohjaamat joukot hoitavat oman osuutensa mallikkaasti. Ne reagoivat pelaajan toimiin dynaamisesti ja osaavat tarpeen tullen ryhmittyä niin hyökkäykseen kuin puolustukseenkin. Illuusio suurimittaisesta sodasta on siis melko vakuuttava.
Pelattavuuden suhteen kaikki on suurin piirtein kohdallaan. Toinen DualShockin tateista säätelee Aquilan liikkumista ja toinen katselusuuntaa. Näiden yhteistyön oppii hallitsemaan nopeasti eivätkä muutkaan napit tuota suuria ongelmia. Aseiden vaihtaminen ja ampuminen hoidetaan liipaisimilla ja ohjaimen perusnapit on uhrattu eri liikkumismoodeille ja laskeutumismoottoreille. Kaiken kaikkiaan kontrollit ovat erittäin yksinkertaiset ja ne sisäistää helposti jo harjoitustehtävän aikana.
Merkittävin pelaamista häiritsevä ongelma on taistelurobotin HUD-näyttö, joka on kaikkea muuta kuin selkeä kokonaisuus. Hyvin yksinkertaisesta tutkasta on lennettäessä vain marginaalista hyötyä, sillä se ei reagoi korkeuseroihin mitenkään. Myös kohti tulevista ohjuksista varoittava systeemi sekä Aquilan energia- ja suojavarantoja seuraavat mittarit on toteutettu sen verran epäselvästi, ettei niitä nopeatempoisten taistelujen aikana ehdi juuri seuraamaan. Tämä vähentää pelisysteemin syvyyttä jonkin verran, mutta ei onneksi juurikaan vaikuta pelattavuuteen.
Pelin audiovisuaalisen toteutuksen taso heittelee hämmästyttävän paljon. Sen välivideoita kansoittaa joukko kankeasti animoituja ihmisapinoita, mutta pelitilanteessa grafiikka on näyttävää. Maasto kumpuilee kauniisti ja yksiköt on niiden määrästä huolimatta mallinnettu yksityiskohtaisesti. Myös savun ja räjähdysten kaltaiset erikoisefektit on toteutettu tyylikkäästi, vaikka ne eivät ylläkään parhaiden nykypelien tasolle. Äänipuolella jälki on kautta linjan toivottoman keskinkertaista.
Loppujen lopuksi Battle Engine Aquila jättää jälkeensä oudon ristiriitaisen mielialan. Suurimittaisten taistelujensa ansiosta se on parhaimmillaan kiihkeätempoinen ja tunnelmallinen toimintapeli, jonka parissa viihtyy hyvin jonkin aikaa. Pidemmän päälle itseään toistavat tehtävät ja pinnallinen pelisysteemi saavat kokonaisuuden kuitenkin tuntumaan varsin puisevalta. Niinpä tulokas uppoaakin syvälle keskinkertaisuuden suohon eikä se ole harkitsemisen arvoinen vaihtoehto muille kuin reipasta toimintapakkausta etsiville. Heille komeista taisteluista ja kohtuullisen hauskasta moninpelistä lienee iloa joksikin aikaa.
