Ranskalaisstudio Quantic Dream tunnetaan kunnianhimoisista seikkailuistaan, joissa pääpaino on sysätty tarinalle itse pelillisyyden jäädessä suosiolla taka-alalle. Tuloksena on Heavy Rainin ja Beyond Two Soulsin kaltaisia ristiriitaisia teoksia, jotka eivät ole onnistuneet räjäyttämään maailmoja oikein kummallakaan osa-alueella. Ihmistä lähestyvien androidien sielunmaisemia luotsaava Detroit: Become Human ei putoa järin kauas edeltäjistään – ei hyvässä eikä pahassa.
Olipa kerran kolme androidia: kotipiika Kara, henkilökohtainen avustaja Markus sekä poliisivoimien avuksi pestattu prototyyppi Connor. Lähes ihmisen kaltaiset robottiruttuset ovat aiemmin ottaneet omistajiltaan käskyjä vastaan mukisematta, mutta vuosi 2038 on murroksen aikaa. Kara ei enää voi katsella sivusta, kun tämän huumeita kiskova omistaja pahoinpitelee viatonta tytärtään. Uskollista Markusta taas syytetään rakkaan omistajansa (näyttää muuten huomattavan paljon Lance Henrikseniltä) saattamisesta manan maille, vaikka näinhän ei tietenkään ole. Vastaavia pakoteille pinkoneiden tai ihmisiä vastaan kohonneiden androidien tapauksia on Detroit täynnä. Jotain täytyisi oitis tehdä näille mokomille… poikkeavuuksille.
Tarina käynnistyy reilusti Quanticin aiempia pelejä lupaavammin. Kolmen protagonistin kohtalo kiehtoo alkumetreiltä saakka, ja liki jokainen lyhyt osio päättyy jonkinmoiseen cliffhangeriin. Kiinnostaapa lisäksi suuresti, kuinka hahmojen kohtalot nivoutuvat loppupeleissä yhteen – vai nivoutuvatko lainkaan. Vertauskuvallisesti niin menneisyyteen kuin nykyisyyteenkin viittaava tarina on enimmäkseen pätevä hetkittäisestä kliseisyydestä huolimatta. Takaraivossa kolkuttaa jatkuvasti pelko siitä, lähteekö homma jossain vaiheessa täysin lapasesta käsikirjoittaja David Cagen aiempien tuotosten tapaan. Ei onneksi lähde.
Varsinaista pelillisyyttä Detroit: Become Humanissa ei ole nimeksikään, sillä pelaaja kulkee koko tarinan ajan hämmentävän lyhyessä hihnassa Cagen käsikirjoittajatiimin määräämään suuntaan. Pelaaja tuntee paikoitellen väkiselläkin olonsa hölmöksi ruudulle ilmaantuvia reaktiotestejä tehdessään tai ohjainta tyhjänpäiväisten ohjeiden mukaan vemputellessaan. Hektisimmissä toimintakohtauksissa nämä kuvakkeet jäävät lisäksi helposti huomaamatta, mikä nakertaa pelinautintoa paikoitellen aavistuksen. Eipä siinä, näinhän se on aina Quanticin peleissä ollut, joten olkoot siis edelleen.
Onneksi moneen eri suuntaan rönsyilevään juoneen on panostettu kylliksi, jotta kokonaisuus ei kaadu alkumetreillä omaan sulaan mahdottomuuteensa. Kinkkisillä päätöksillä ja pelaajan puuhasteluilla on tällä kertaa aivan aikuisten oikeasti jonkin verran väliä, ja tarina voi kulkea poikkeaviin suuntiin eri pelikerroilla. Voipa juonisyheröstä saksiutua pois jopa kokonaisia kohtauksia tehdyistä päätöksistä riippuen. Onnistuin jäätävän viileällä käytökselläni jopa pysäyttämään Kara-androidin tarinankaaren heti alkumetreille, eikä aiheesta sen jälkeen pahemmin enää puhuttu koko loppuseikkailun aikana. Jopa aivan ensimmäisessä kohtauksessa tehty vähäpätöinen puuhastelu taas antoi uuden ratkaisuvaihtoehdon dramaattisessa loppukliimaksissa. Hämmentävää, mutta ihailtavan rohkeaa. Suotakoon Detroitille ainakin pari pelikertaa – vaikka sitten ihan vain sinne tänne poukkoilevan tarinan vuoksi. Välivideoiden ja pidempien rupattelutuokioiden skippausmahdollisuus olisi kyllä tällöin kiva juttu.
Detroit: Become Human näyttää syötävän hyvältä erityisesti kaikkien hienouksien kera turboahdetulla PS4 Pro -masiinalla tahkottuna. Hieman pökkelömäiset androidit erottuvat realistisen oloisista ihmishahmoista juuri kuten pitääkin, ja Robocopin kotikaupunki Detroitin futuristinen miljöö vesi- ja lumisateineen näyttää enimmäkseen upealta. Myös audiopuoli on tunnelmallisine taustamusiikkeineen ja taitavine ääninäyttelijöineen enemmän kuin hyvissä kantimissa. Onpa mukana jopa kotosuomelle käännetty tekstitysraita, mikä on aina positiivinen yllätys pelissä kuin pelissä.
Aikani pähkäiltyäni en oikein edelleenkään tiedä, onko Detroit: Become Human hyvä vai huono peli – vai ylipäätään peli lainkaan. Kunnianhimoisessa tarinassa on selkeästi yritystä ja keskinkertaisen matkan varrelle mahtuu ehdottomasti jokunen loistava hetki. Lisäksi tarinan vaihtuvuus innosti tahkoamaan kymmentuntisen seikkailun lävitse jopa toistamiseen, mikä tuppaa olemaan tätä nykyä todella harvinaista.
Detroit: Become Humanin omintakeinen tyyli onnistuu tuskin liikuttelemaan isoja pelaajamassoja, mutta Quantic Dreamin tuotoksista tykkäävät kulkevatkin selkeästi omia polkujaan. Heille androidiseikkailu tarjoaa viihdettä parinkin pelikerran ajaksi.
Saatavilla: PlayStation 4, PlayStation 4 Pro (testattu)
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö)