NieR: Automata on ollut suurenmoinen hitti, mutta Tilt-toimittajalle pelin alku on ollut todellinen yllätys.
– Alkuun? Et v***u ole tosissasi!
NieR: Automata on täysin sadistinen peli. Aivan käsittämätöntä. Hiiteen laatujournalismi! Hiiteen objektiivinen käsittely! Onko tässä pelissä jokin vikana?
Missä ovat vanhat kunnon tutoriaalit? Ei peliä näin voi aloittaa.
Aluksi kuunnellaan jotain puhepätkää ja mennään videon ehdoilla. Sitten sanotaan, että nyt saa ampua ja liikkua. Peli on kuin 2D-scrolleri, jossa lennetään avaruusaluksessa ja räiskitään. Ensimmäisellä kerralla otin vihollisen ammuksen vastaan luullen sitä power-upiksi.
Vähitellen päästään eteenpäin. Nyt kuva kiitää kovaa vauhtia ja saan ohjata. Pam, seinä! Pam, toinen seinä! Helat ovat hetkessä lopussa. Seuraavaksi tulee lisää vihollisia ja lisää seuraavia palloja. Ruutu menee mustavalkoiseksi. Uhkaavia ääniä. Creditsit vilahtavat supernopeudella ohi ruudusta, ja peli ilmoittaa koneiden vallanneen maailman. Joudun pitkälle alkuvalikkoihin ja lataan pelin uudelleen seivistä.
Alustahan se perhana alkaa. Ei muuta kuin uudestaan samat videopätkät ja kohta taas vastustajien palloja väistelemään. En onnistu tuhoamaan vihollisia ja niiden palloja ajoissa taaskaan – kuvakulma vaihtuu ja ohjausskeeman muutoksen myötä vasen ei olekaan enää vasen eikä ylös ole ylös. Lennän vahingossa tahallaan vihollisen kuteja päälle.
Alkuun.
Ja alkuun.
Jumaklavita, Facebookiin kaverille huutelemaan, että ei tämmöistä ole nähty.
Alkuun. Nyt se on otettava Tilt jo auki ja kirjoitettava tuntoja.
Vihdoin osaan aavistella vihollisen kutien lentoradat ja ohjausmuutokset. Vastaan tulee yllättävä robotti, joka suihkii ruudun palloja täyteen.
Alkuun. Ensi kerralla olen varovaisempi ja väistelen paremmin.
Alkuun. Olen taas niiden aiempien penteleen robottien pallojen ja ohjausmuutoksen uhri.
Vihdoin selätän palloilla ruudun täyttävän vihollisen, ei se niin pahakaan ole. Näen kunnon välivideon, jonka jälkeen jalkaudun. Kamalat palloja ampuvat örkit mönkivät päin ja räiskin niitä hädissäni. Melkein kuolen, mutta adrenaliini virtaa, kun selätän ne silti. Pirullinen kohti syöksyvä örkkikään ei saa minua kuolemaan – olen voittamaton. Antaa tulla mitä vaan!
Ja mitä vaan tuli. Sain väistettyä jättimäisen sirkkelikoneen ensimmäisen, pystysuoran hyökkäyksen, mutta piti hittoa tuolle vaakasuoralle hyökkäykselle piti tehdä? Hypätäkö? Onneksi en enää joudu alkuun.
Väärin. Alusta. Ei ole tosikaan. Kirjoittelen uutista samalla kun välivideot pyörivät. Lopulta päädyn takaisin helvetinkoneen luo. Tällä kertaa keksin tsägällä, kuinka väistäminen tapahtuu. Teen viime hetken väistöjä niin, että peli oikein hidastaa esitelläkseen läheltä piti -tilanteita. Lopulta sirkkelilaite hajoaa tuhannen päreiksi. Uudessa välivideossa joku nokkela poika kukkoilee jotakin. Ihan sama mitä se sanoo, jos peli ei tähän tallenna, niin ei hyvä heilu.
Se tosin täytyy mainita, että otin easyn ja normaalin sijasta hardin vaikeustasoksi. Hardestia mainostettiin jollain yhden osuman kuolemalla tai vastaavalla, joten se sai jäädä. Minulla on kuitenkin tapana pelata oletettavasti laadukkaita pelejä suoraan vaikeusasteella, joka haastaa.
Vaikka pienoinen pippeli meinasikin jo nousta otsaan, niin olen tavallaan haltioissani. Pelin musiikki on kaunista ja tunnelma on vaarallinen ja koukuttava. Saa nähdä, miten tämä tästä jatkuu ja pitääkö vaikeusastetta lopulta pakostikin laskea… Mielenkiintoiselta peliltä joka tapauksessa vaikuttaa heti kärkeen.
Seuraavaa osaa testipenkistä on todennäköisesti tulossa jossain vaiheessa…