Xbox One ja PS4 -konsoleiden julkaisu on oven takana. Niiden ei tarvitse pimpotella ovikelloa, sillä odotamme niitä innolla. Suurin osa meistä on jättänyt oven auki ihan itse, ja odotamme niiden ilmestymistä kuin lapsi odottaa joulupukkia.
Mitä luultavimmin meille käy kuitenkin kuin niille pienokaisille, jotka odottavat saavansa joululahjaksi polkupyörän, mutta pukki kantaakin sisään kaksi paria villasukkia.
Uuden konsolisukupolven pelit tulevat olemaan häikäisevän kauniita. Alussa suhtaudumme niihin kuin vastarakastuneet, emmekä löydä niistä minkäänlaisia ongelmia. Vasta puoli vuotta niiden kanssa aikaa vietettyämme huomaamme, kuinka ne ovat keskeneräisiä ja… no, tavallisia. On kuin olisimme viettäneet niiden kanssa humalaisen illan ja vieneet ne kotiimme vain huomataksemme, että aamulla niiden hengitys haisee pahalta ja se kauneuskin on muuttunut persoonattomuudeksi.
Ensimmäisen vuoden ajan intoilemme uusista peleistä ja ihailemme niiden teknisiä saavutuksia. Pelit eivät kuitenkaan ole sen parempia kuin vanhallakaan konsolisukupolvella, ja jossain vaiheessa tajuamme tämän. Pelistudiot eivät ole vielä oppineet kesyttämään niitä, ja niiden graafinen loisto peittää alleen pelimekaniikan yksinkertaisuuden. Kaikki tulee olemaan samanlaista kuin vanhoilla konsoleilla. Nätimpää kyllä, ja pelien valoefektit aiheuttavat huokailuja ja ihastelua. Silti räiskintäpelit, urheilupelit, autopelit ja roolipelit tulevat alussa olemaan täysin samanlaisia kuin ennen.
Luotan silti siihen, että noin vuosi julkaisun jälkeen pelistudiot ovat kesyttäneet uudet alustat käyttöönsä ja näemme pelejä, jotka ovat todellisia seuraavan sukupolven tuotoksia. Studiot oppivat valjastamaan konsolitehot käyttöönsä niin, että esimerkiksi jalkapallopeleissä tekoälyn toimintaa ei tarvitse enää kiroilla. Räiskintäpeleissä tekoälyn ohjaamat vastustajat oppivat vähitellen käyttäytymään yhä inhimillisemmin. Ajopeleissä tekoälyn ohjaamat kuskit oppivat blokkaamaan ajoväylät, ja pelaaja joutuu tekemään tosissaan töitä konekuskien ohituksen eteen.
Ensimmäinen vuosi on aina ollut välivuosi siiryttäessä uudelle konsolisukupolvelle. Niin käy nytkin. Ihastalemme pelien teknisiä saavutuksia, mutta parempia ne eivät ole.
Silmittömässä ihastumisessa ei ole kuitenkaan mitään pahaa. Sen aikana totuttelemme toiseen osapuoleen, ja olemme sokeita tämän ongelmille. Vuosi PS4 ja Xbox One -konsoleiden julkaisun jälkeen löydämme viimein uusia puolia ja ominaisuuksia peleistä – puolia ja ominaisuuksia, joita emme ole ennen nähneet. Tajuamme, että villasukkia tarvitaan. Ne pitävät meidät lämpimänä.
Ja kun ikää tulee lisää sitä tajuaa, että ihastumisen jälkeen tulee arki – ja että arki parisuhteessa on yhtä tärkeää kuin ulkonäkö ja se ensimmäisen vuoden kriitikitön olotila, kun toisen osapuolen huonoille puolille on sokea.
Jarkko Fräntilä