Videopelit ovat ottaneet itsensä vakavasti jo pitkään. Ehkä liiallisuuksiin asti. Myös intohimoisimmat pelaajat ovat suhtautuneet peleihin vankkumattomalla vakavuudella – toisinaan liiankin tosissaan. Uusimpana ilmiönä myös kyyniset pelitoimittajat ovat alkaneet suhtautua peleihin tosissaan, vakavamielisesti ja jopa pohdiskelevaan sävyyn. Tästä suorana seurauksena on syntynyt paljon pohdiskelua aiheesta ludonarratiivinen dissonanssi.
Pelien kerrontaa ja sisäistä uskottavuutta sekä ennen kaikkea näiden sisäistä ristiriitaisuutta ja riitasointuisuutta käsittelevä termi nousee nykyään esille tasaisin väliajoin. Milloin se otetaan esille pelien sisäisen logiikan puuttuessa, milloin tarinan uskottavuuden kärsiessä. Nostetaanpa se esiin monesti myös pelillisten ominaisuuksien, kuten pelien tauko- ja latausvalikoiden käsittelyssä. Ajatella, että pelit kehtaavat olla pelejä.
On pelaajia, joita tuntuu lähes sattuvan, kun peli onkin vain peli. Vaikuttaisi siltä, kuin joistain tuntuisi suorastaan pahalta, kun peli muistuttaa olevansa vain peli. Viis siitä, että pelikokemus vie kenties syvemmälle maailmansa syövereihin kuin sivusta seurattavat elokuvat tai kirjat. Viis siitäkin, että nämä pienet uhraukset antavat mahdollisuuksia, joihin vähemmän pelimäisiä piirteitä tarjoavat taide- ja viihdemuodot edes pystyisivät.
Erilaisia tarinoita
Kuluvan syksyn aikana on ilmestynyt lukuisia kovatasoisia pelejä, joista monet ovat lähestyneet perinteistä pelaamista ja pelikerrontaa kovin eri tavoin. Siinä missä paljon puitu Grand Theft Auto V luottaa runsaisiin valintoihin, sattumiin ja epälineaariseen kerrontaan ja tapahtumiin, täysin toista ääripäätä edustaa taiteelliseksi elokuvapeliksi luonnehdittu Beyond: Two Souls.
Näiden väliin mahtuu toki muitakin AAA-luokan pelejä. Helppoina esimerkkeinä voidaan nostaa esiin pari perin erilaista toimintapeliä. Esille voidaan ottaa vahvaan tarinankerrontaan ja tiukkaan toimintaan luottavat selviytymistoimintakauhuilu The Last of Us ja toisaalta äärivakavasti itsensä ottava sotatoimintatapaus Call of Duty: Ghosts.
Kaikkien yllä olevien toimintaa ja tarinankerrontaa on kritisoitu erilaisin sanankääntein ja perustein. Etenkin juuri Beyond ja GTA V ovat joutuneet tähtäimiin rajoja koettelevien lähestymistapojensa ansiosta. Siinä missä ensimmäistä on moitittu liiankin vähäisestä pelimäisyydestä tiukan tarinan ehdoilla kulkevan raiderakenteen takia, on jälkimmäinen saanut huutia turhankin väljästä tarinasta.
Mutta kaikkea ei voi saada. Kolmen eri hahmon kautta koettava tarina on sekä GTA V:n kiro että rikkaus. Osittain vapaavalintaisesti kuljetettava tapahtumaketju antaa pelaajalle valinnanvaraa tehtäviin ja tarinarakenteeseen, mutta samalla se tekee stoorista kovin rikkonaisen. Vaikka cliffhangereita onkin tarjolla, pelin tarina kärsii hieman samanlaisista ongelmista kuin episodimaisesti kulkevat televisiosarjat.
Call of Duty ja The Last of Us edustavat toista maata. Tarinat menevät tiukasti raiteillaan ja valitettavasti niin menee myös toiminta. Tarinallisesti dissonanssia esiintyy kummassakin ”getaria” vähemmän, mutta vastaavasti pelien ympäristöt ja reagointivaihtoehdot eri tilanteisiin ovat tiukasti ennalta määritettyjä. Lopputulos on kummassakin lineaarinen. Yritys poiketa raiteilta tai rännistä johtaa pelaajan rankaisemiseen. Ja taas dissonanssi iskee pelurin näpeille.
Moneen makuun
On kuitenkin lopulta vain pelaajien rikkaus, kun tarjolla on valinnanvaraa erilaisten lähestymistapojen suhteen. Aivan kuten erilaiset peligenret rikastuttavat monipuolisuudellaan pelimaailmaa erilaisin viihdekeinoin, toisinaan suorastaan taiteellisesti, myös erilaiset tarinankerrontatavat toimivat monimuotoisuuden äänitorvina, vaikka pelit genrellisesti edustaisivatkin samaa maata.
GTA:n kaltaisille avoimen maailman vapaille haahuilulle on yhtäältä niin faninsa kuin ystävänsäkin. Osaa liian väljä rakenne suorastaan sylettää, vaikka toisille se olisi jotakuinkin parasta ikinä. Vaikka avoimuuden jälkeen suoranainen putkimainen pelikokemus raskaalta tuntuukin, sillekin on tilausta, sillä tiukka dramaturginen tarinankirjoitus vaatii kompromisseja. Ja ehkä enemmän kuin koskaan, näitä vaihtoehtoja meille myös suodaan. Niin hyvässä kuin pahassa.
Jerry Kurunen