Reilun tunnin No Man’s Skyta pelattuani voin allekirjoittaa ainakin tämän: Pelimaailma tuntuu todellakin valtavalta. Ensimmäinen tunti vierähtää kuitenkin yllättävän pienellä alueella.
Heti alkuun on tietysti ladattava julkaisupäivitys, mutta ilokseni huomaan, että No Man’s Skyn tapauksessa päivityksen asennukseen ei mene montaakaan minuuttia. Peliin pääsee siis nopeasti käsiksi.
Peli alkaa hajonneen avaruusaluksen raunioilta tutkimattomalta planeetalta. Heti kättelyssä käy selväksi, että alus täytyy korjata ennen kuin seikkailu voi kunnolla alkaa. Siihen näyttäisi tarvittavan Heridium ja Carite Sheet -nimisiä resursseja. Selvä pyy, eikun etsimään.
Planeetta, jolle peli minut heitti, on kellertävän sävyinen, epäystävällinen ympäristö, jossa korkea säteilylukema (6.5) pakottaa jatkuvasti palaamaan alukseen säteilysuojaa palauttelemaan. Onneksi maastosta löytyy myös kasveja, joilla on sama vaikutus. Planeetta kantaa nimeä Nomoyzzhazovo, ja se sijaitsee Tiyryauzareager IV:n tähtijärjestelmässä Euclid Galaxyssa.
No Man’s Sky ei edes alkumetreillä juuri pelaajan tietä vaivaudu viitoittamaan. Muutamia ohjeita tulee ruudun alakulmaan, mutta ne jäävät helposti vahingossakin lukematta. Kestää jonkin aikaa ennen kuin tajuan, että Carite Sheetejä pitää itse rakentaa raudasta, jota saa helposti louhittua ympäröivästä maastosta. Myös pelihahmon aseena sekä monitoimikoneena toimivan Multi-Toolin Scanner ja Analysis Visor ovat sökönä, joten nekin pitää korjata.
Maastosta löytyy lähettyviltä kysymysmerkillä merkittyjä kohteita, joista löytyy tallennuspaikkoja, hylätty rakennus, sekä vieraan kansan monoliitti. Opin muutamia sanoja paikallista alien-kieltä.
Avaruusaluksen raunioista löytyy myös outo kohde (tumma energiapallo), joka tarjoaa minulle ”Atlaksen opastusta”. Tästä alkaisi ilmeisesti yksi pelin kolmesta ”polusta”, joista pääkehittäjä Sean Murray on puhunut, mutta enpä viitsikään ottaa vastaan ensimmäistä vaihtoehtoa. Ehkäpä jotain jännittävämpää tulee vastaan.
Ensi alkuun planeetan maasto näyttää autiolta, mutta pian löydän jo muutamia elämänmuotoja: pieniä ”lisko-apinoita”, sekä otuksia, jotka näyttävät linnuiksi kehittyviltä dinosauruksia. Nämä ovat pieniä ja harmittomia, mutta ilmassa satunnaisesti risteilevät Sentinel-robotit eivät ole – yksi niistä alkaa jostain syystä tulittaa minua ja joudun ensimmäiseen taisteluun. Siitä selviää kuitenkin helposti.
Sählättyäni planeetalla vajaan tunnin, saan viimein aluksen ilmaan. Kiertelen vielä jonkin aikaa ilmakehässä tutkien maastoa, sillä koko ajan on erehdyttävästi sellainen tunne, että seuraavan kukkulan takaa voisi löytyä jotakin kiinnostavaa.
Vaikka planeetta tuntuikin isolta, pelin todellinen mittakaava paljastuu avaruudessa. Koetahan vain valita lähin seuraava planeetta ja lentää sinne ilman Pulse Jumpia – laskurin mukaan siinä pitäisi vierähtää muutama tunti!
Avaruuteen päästyäni saan seuraavan tehtävän: rakentaa alukseeni hyperajomoottorit ja lähteä tähtijärjestelmästä. Käväisen läheisellä avaruusasemalla toteamassa, etten vielä pysty kommunikoimaan paikallisen rodun kanssa, ja suuntaan sitten seuraavalle planeetalle resursseja ja salaisuuksia etsimään.
Ylimalkaan ensikosketus peliin on vakuuttava: Maastot näyttävät siltä, kuin pelin trailerit ovat antaneet ymmärtää, ja hieman Destinya muistuttava käyttöliittymä on helppo omaksua, vaikkei peli juuri ohjeita jakelekaan. 65daysofstatic-yhtyeen synavetoinen soundtrack korostaa scifi-seikkailun tunnelmaa.
Yksi negatiivinen kommentti on kuitenkin sanottava: Planeetalla ja avaruudessa harhailu tuntuu perin yksinäiseltä puuhalta, ja mielessä käy myös se, kuinka kauan kestää ennen kuin peli alkaa toistaa itseään.
Aika näyttää, kuinka kauan pelin parissa jaksaa viihtyä, mutta ainakin ensimmäiset metrit lupaavat paljon tekemistä ja loputtomasti tutkittavaa.