Yakuza 3 on harvinaislaatuinen peli: puolet mätkintää, puolet monipuolista tarinankerrontaa, ikään kuin joku Segalla olisi päättänyt, että Street Fighter ja Grand Theft Auto ovat maailman luonnollisin yhdistelmä.
Yakuza-pelisarjan päähenkilö on kunniallinen gangsteri nimeltä Kazuma Kiryu. Kolmospelissä yakuza-meininkiin tulee yllättävä käänne: Kazuma luopuu Togo-klaanin johtamisesta ja perustaa orpokodin. Ensimmäinen kolmannes pelistä onkin armotonta orpokoti-toimintaa. Yhtä pojista kiusataan koulussa, toisen lompakosta on hävinnyt vähän rahaa. Ratkaisu näihin kiistoihin ei ole väkivalta, vaan kärsivällinen keskustelu kaikkien osapuolten kanssa.
Pelin erinomaisesta käsikirjoituksesta kertoo jotain se, että lasten huolia jaksaa ratkoa yllättävän pitkään. Onneksi mukaan alkaa tihkua myös yakuza-meininkiä, ja lopulta Kazuma on taas Tokiossa ratkomassa klaaninsa ongelmia, nyrkkitappelu kerrallaan.
Yakuza 3 julkaistiin Japanissa jo vuosi sitten, mutta peli on edelleenkin hienon näköinen. Tämän komeampaa kuvausta nyky-Japanista tuskin löytyy. Eurooppa-versiosta on leikattu pois jonkin verran materiaalia, mutta siitä huolimatta peli on erittäin runsas. Pelkkä suoraviivaisesti läpi vedetty yksinpeli on noin 15 tuntia pitkä, ja sen lisäksi mukana on valtava joukko sivutehtäviä, minipelejä ja muuta tilpehööriä.
Peli seuraa tiiviisti PS2:lle julkaistujen edeltäjiensä jalanjäljissä. Kaikki on niin kuin ennen, mutta paremmin. Se kostautuu pelin taistelusysteemissä, joka alkaa jo vähän natista liitoksistaan. Toimintaa on ryyditetty takaa-ajokohtauksilla, mutta kahdella nappulalla menevään rytkeeseenkin olisi voinut keksiä vähän enemmän jotain tuoretta. Pelin turpasaunat ovat tyydyttävällä tavalla fyysisen tuntuisia, ja ratkaisevat erikoisliikkeet ovat näyttäviä. Vaikeustaso heilahtelee ääripäästä toiseen. Rivitaistelut ovat niin helppoja, ettei niissä juuri tarvitse skarpata, mutta loppuviholliset ovat joskus hyvinkin haastavia.
Pelistä oppii sen, että ilmeisesti Tokion ja Okinawan kadut ovat täynnä jengiä, joka haluaa saada turpaansa. Kazuma ei voi ottaa montakaan askelta pelin kauniissa, värikkäissä kaupunkimaisemissa ilman että joku pikkurikollinen tulee purkamaan aggressioitaan. Pelissä riittää muutenkin mätkettä, joten näitä satunnaisia kohtaamisia olisi voinut vähän karsia.
Nostalgialla pelaava taistelusysteemi jää lopulta pelin tarinan varjoon. Välianimaatioita on niin paljon, että pelaaja alkaa epäillä, onko niitä enemmän kuin varsinaisia pelattavia kohtauksia. Se ei haittaa, koska pelin tarina on varsinkin japanilaiseksi julkaisuksi yllättävän koskettava ja aikuinen, kaiken yakuza-sekoilun keskellä.
PÄÄSTÖTODISTUS
Perusteellisessa roolipelimätkinnässä Japani on täynnä jengiä, joka haluaa turpaansa.
– JUHANA PETTERSSON