Futuristiset kaahailut ovat viime vuosien aikana olleet varsin mielikuvituksettomia julkaisuita. Peleissä on kierrätetty kerta toisensa jälkeen täsmälleen samoja ideoita eikä Rollcagen jälkeen markkinoille ole saapunut oikeastaan yhtään todella loistavaa pelityypin edustajaa. Gamecuben ensimmäisiin julkaisuihin kuuluva XG3 – Extreme G Racing ei sekään tuo helpotusta tilanteeseen. Se on hieman viilatumpi kuin viime syksynä PS2:lle ilmestynyt alkuperäis-painos, mutta teknisesti pätevästä pakkauksesta huolimatta peli on kokonaisuutena ikävän persoonaton.
Tällä kertaa kulkupeleinä toimivat virtaviivaiset moottoripyörät, jotka yltävät helposti useiden satojen kilometrien tuntinopeuteen. Köykäisen taustatarinan mukaan näillä tekniikan ihmeillä käytävät kisat ovat tulevaisuuden tärkein urheilumuoto. Pelin henkeen tietenkin kuuluu se, että yksikään kuski ei pysty hallitsemaan valtavaa vauhtia kiitävää pyöräänsä täydellisesti, vaan hengenvaarallisia onnettomuuksia tapahtuu säännöllisesti. Lisäksi vaaran tunnetta on lisätty pulttaamalla ajokkeihin aseet, joiden avulla kilpailijat voivat kätevästi vaikeuttaa toistensa matkantekoa.
Itse kisat käydään leveillä ja painovoimaa uhmaavilla radoilla, joita on sijoitettu erilaisiin ympäristöihin aina tulevaisuuden suurkaupungista napajäätiköille saakka. Pelin kannalta avainasemassa on neljään eri kokoluokkaan jaettu mestaruuskilpailu. Kussakin luokassa on tavoiteltavana neljä mestaruuspokaalia, joista jokaisen voittaminen vaatii kolmen kisan ajamista. Menestystä on tultava kaikista kilpailuista tai tie nousee hyvin nopeasti pystyyn. Jatkuvasti vaikeutuvien haasteiden voittamista helpottavat palkintoshekit, joiden avulla ajokkiinsa voi hankkia paremman moottorin ja uuden aseistuksen.
Hieman tavallisuudesta poikkeavaa otetta peliin on haettu jakamalla kilpailuiden osanottajat kuuteen kahden hengen muodostamaan talliin. Periaatteessa radalla on siis aina yksi ystävällismielinen kuski, jonka kanssa pelaajan ei tarvitse ihmeemmin kamppailla. Mitään iloa tästä tekoäly-kuskista ei kuitenkaan ole, sillä se ei tarjoa oikeastaan minkäänlaista apua kisojen aikana ja tulee maaliin aina viimeisten joukossa. Mielenkiintoiseksi tilanne muuttuu kuitenkin kahden hengen moninpelissä, jossa molemmat pelaajat ajavat saman tallin leivissä. Tämä tarjoaa mukavasti mahdollisuuksia pieneen taktikointiin ja on ehdottomasti pelin antoisin piirre.
Pelattavuus on paketissa hiottu varsin hyvin kohdalleen. Moottoripyörät reagoivat ohjaukseen erittäin herkästi eikä mutkikkaallakaan radalla pysyminen tuota ongelmia. Tekoälyn suhteen pelintekijät ovat sen sijaan menneet siitä, mistä aita on matalin. Pelaaja aloittaa jokaisen kisan jonon viimeisenä, joten voittaakseen on joka kerta ohitettava kaikki muut kilpailijat. Vaikeustaso ei siis muodostu tekoäly-kuskien ajotaidoista, vaan niille annetusta etumatkasta. Käytännössä nopeus onkin pelaajalle huomattavasti aseistusta tärkeämpi ominaisuus, sillä yksittäisen kilpailijan kanssa ei yleensä muodostu synny kovin kiihkeää kädenvääntöä.
Graafisesti peli on tyylikäs kokonaisuus niin yksityiskohtien, vauhdintunnun kuin piirtoetäisyydenkin puolesta. Tämäkään ei kuitenkaan auta kovin pitkälle. Kaverin kanssa pelattava moninpeli on oikeastaan koko paketin ainoa elementti, joka jaksaa ylläpitää mielenkiintoa paria iltaa kauempaa. Muuten loppuun kalutut ideat ja varsin ponneton toteutus pitävät huolta siitä, että XG 3 – Extreme G Racing jää hyvin keskinkertaiseksi julkaisuksi.