Amerikkalaisen show-painin valmiin koreografian tahtiin kulkevat irvokkaat viihdespektaakkelit antavat oivalliset lähtöaineet videopelille. Ei siis ihme, että ison veden takana painiyleisön rahoista kilpailee useampikin pelisarja. Painipelien saralla jo muutamia vuosia kunnostautuneen THQ:n Smackdown! -sarjan kolmannessa painoksessa World Wrestling Federationin karjut tömistävät kehää ensi kertaa PS2:lla. Mukaan on lisensoitu kolme tusinaa painitähteä, joista mittaa otetaan kuudellatoista WWF-areenalla. Ennen painikehien valloitusta voi edessä kuitenkin olla muistikorttihankinta, sillä jo minimitallennus nielaisee heti kättelyssä puolet tallennusvälineestä.
Smackdownin näkemys show-painista on vauhdiltaan hidas ja kankea ohjata. Kahdessa aiemmassakin osassa vaivanneen robottimaisen liikkumisen ja heikon lukitusjärjestelmän ansiosta vastustajan sijasta painimatolle mätkähtää liian usein joukkuetoveri tai tuomari jos kehään sattuu useampi henkilö. Plussapuolena hidastempoiseen mätkinnän tavoille on helppo oppia kylmiltäänkin, kun telkkarista tutut väkivallanteot eivät vaadi muutamaa painallusta kummempia näppäinyhdistelmiä. Takakannen hehkuttamat tuhatluvut ovat liioittelua, mutta liikkeitä yhdistelmineen on aivan riittävästi eri tilanteisiin. Koska kyseessä on näytöspaini, perinteiset elinvoimapalkit puuttuvat kokonaan. Energiaa kuvataan painiyleisön tyytyväisyytenä pelaajan osuuteen sirkushuveissa. Katsomon hurmostilan ja lisävoimapalkin tavoitettua täyden mittansa kriittiset lopetusliikkeet käyvät mahdollisiksi.
Lähinnä aloituspisteenä toimivasta kehästä yhteenotot siirtyvät lähiympäristöön, jonka irtaimiston painijat poimivat tuhovoimansa jatkeeksi. Kun pöydillä tai tikkailla ei muovailla vastapuolen leukaperiä, ne toimivat tasoina ja kiipeilytelineinä. Elämöinniltä eivät säily myöskään takahuoneet saatikka katsomot, joskaan hullunrohkeita haastajia ei pahvifiguuri-yleisön joukosta löydy. Asiaankuuluvan mahtipontiset esiinmarssit ja pullistelut ovat mukana, mutta ääninäyttelyn puuttuessa jäävät muuhun melskeeseen nähden vaatimattomiksi. Kamerakulmilla tyylittelevien pikauusintojen, äänimaailman pauhun ja värikkään show-räiskeen kautta välittyy silti jokseenkin uskottava vaikutelma painitapahtumasta. Ottelutapahtumia kuittaileva juontajaparilla on harvemmin järkevää sanottavaa, mutta itsenstä toistamisesta kaksikkoa ei voi syyttää. Vain kirveellä veistetyn oloiset ja robottimaisen kankeasti kehässä törmäilevät painijat eivät tahdoa istua kunnolla tapahtumien keskelle.
Mestaruustitteliin tähtäävässä tarinamoodissa painikehien sikailut saavat ohkaiset raamit välinäytöksistä ja soolonäkymästä kuvatuista seikkailuosioista. Tarinamoodia täydentää mittava kooste minipelejä vaihtelevine sääntöineen ja tavoitteineen. Pelattavaa tarjoutuu soolopeleistä kuuden painijan joukkotappeluihin ja turnausmuotoiseen ottelusarjaan. Multitap- liitin avartaa pelimahdollisuuksia neljän hengen painiturnajaisiin. Lukemattomissa pelivaihtoehdoissa ja sääntöruuduissa on enemmän kuin tarpeeksi vaihtelua aloittelijalle, ja kosolti säätövaraa myös painikuvioihin paremmin perehtyneille. Painitatameilta lisensoidun tähtikaartin jatkoksi voi esimerkillisessä hahmoeditorissa kehitellä omat trikoosankarinsa. Painijan ominaisuuksia saa säätää alkaen pienimmistä fyysistä yksityiskohdista puvustukseen ja taistelutapoihin.
Jos show-painia ei arvosta ylevänä viihdemuotona, Smackdownin kankeaa tappelupeliä on hankalampi arvostaa. Pelikokemuksen yleinen kankeus ja hiomattoman tasapaksu toteutus karsivat pois paljon. Kun ainoa todellinen haastaja näyttää tällä hetkellä olevan Acclaimin kolkohko Legends of Wrestling, Just Bring it on puutteineenkin painikehien hallitseva mestari.