Vapaapainijat, nuo showmiesten kuninkaat. Raavaat miehet uhoavat möreään ääneen, kömpivät kehään pronssiset lihakset jo valmiiksi hiestä kiiluen ja ryhtyvät nakkelemaan toisiaan kuin räsynukkeja. Hillittömiä taklauksia, rujon näköistä rusikointia ja loukkauksia loukkaantuneen kasvoille, niistä on paras paini tehty. Ainakin telkkarissa.
Smackdown! Vs. Raw on vapaapainipelien veteraani. Tämänvuotinen peli tietysti parantaa moneen taipuvaa pelimoottoria, mutta pienentää painijamäärää tuntuvasti. Tämän lisäksi painijakavalkadi on jo pelin julkaisun hetkellä vanhentunut, mikä ei oikein ole omiaan herättämään suuren juhlan tuntua. Pahin loukkaus on kuitenkin itsetehdyn painisankarin ympärivuorokautista elämää simuloiva uramoodi. Lihaskimpun uraputki on kaikessa hiomattomuudessaan yhtä hauska kuin juurihoito aarporalla.
Vapaapainissa oleellista on liioiteltu ja erittäin teatraalinen meininki. Ennen kehään kiipeämistään mahtikarjut voivat patsastella viisikin minuuttia, mutta onneksi parrasvaloissa paistattelun voi katkaista napin painalluksella. Kehässä jokaista liikettä korostetaan oikeaoppisen hölmistynein tai julmistunein ilmein. Hiukan erikoisesti painijoiden ääntä ei kuulla juuri lainkaan, vaan kaikki ääni lähtee tömähdyksistä ja törmäyksistä. Selostajien ääntä sen sijaan kuullaan liikaakin – satunnaisilla lauseilla kinaavat lahopäät tekisi mieli jauhaa pastaksi ja syöttää nälkäisille sioille jossain Siperian tuolla puolen.
Itse mättäminen on viihdyttävää, mutta samaan aikaan myös harvinaisen turhauttavaa. Käytännössä kaikki liikkeet hoituvat yhdellä tatilla ja parilla napilla tai näiden yhdistelmillä. Ongelma on, että liikkeiden sihtaaminen on könsikkäiden kömpelyyden vuoksi työlästä. Erikoisliikkeet puolestaan ovat voittamattomuudessaan liiankin tehokkaita – ainakin silloin kun ne saa tehtyä. Voimamittarin täyttyessä pitää usein etsiytyä hyvin tarkasti määriteltyyn tilanteeseen, ennen kuin mahtimäjäytyksestä on mitään iloa.
Kun soppaan heitetään vastustajan kroppien läpi menevät iskut ja muut graafiset virheet, muovisen näköinen iho, itseään toistavat animaatiot ja kuolleen lehmän reaktioajalla varustettu tekoäly, ollaan jo hyvin heikoilla jäillä.
Pelillä on eittämättä kuitenkin hetkensä. Tuomarin käyttäminen kilpenä on aina hauskaa, ja tuolimättö katsomossa on hilpeää riehumista. Yksinään tätä ilottelua ei pitkään jaksa, mutta paikan päällä olevan kaverin kanssa ylimachosta äijäilystä saa parhaimmillaan todella makeat naurut.
PÄÄSTÖTODISTUS
Showhenkinen vapaapaini kömpelöllä ohjauksella
