Amerikkalaisen show-painin vetovoimasta ja mielekkyydestä voi olla montaa mieltä. Kukaan tuskin kuitenkaan kiistää, että lajin historiaan mahtuu toinen toistaan värikkäämpiä hahmoja. Siksi WWE All-Starsin ajatus pistää vapaapainin suurimmat tähdet aikakaudesta välittämättä samaan peliin tuntuu hauskalta.
Pelin ote ei muutenkaan ole ainakaan realismilla pilattu. Hulk Hoganin, Andre The Giantin ja Stone Cold Steve Austinen kaltaiset tähdet ovat selvästi tunnistettavissa, mutta näyttävät sarjakuvamaisilta karikatyyreilta valtavine lihaksineen. Linjaus on varmasti täysin tarkoituksellinen, mutta ajoittain erityisesti painijoiden kasvonpiirteet vaikuttavat turhankin karkeilta.
Pelissä tarjolla olevat liikkeet ovat selvästi liioiteltuja järjettömine ilmalentoineen ja tehosteineen. Niitä vedellessä näkee, että peli on tarkoitettu helpoksi ja hauskaksi viihteeksi eikä vapaapainin pilkuntarkaksi simulaatioksi. Tätä ajatusta tukevat myös lennokkaat Mestarin tie -pelipolut. Niissä tapellaan kolmea reittiä mitä mielikuvituksellisempien otteluiden läpi kohtaamaan joko Undertaker, Randy Orton tai D-Generation-X -tiimi.
Valitettavasti pelin linja hajoaa pahemman kerran, kun päästään itse tappeluun. Painijat liikkuvat kehässä hitaasti ja kankeasti. Ne vastaavat ohjaimen komentoihin haluttomasti. Tarjolla on monimutkainen valikoima erilaisia lyöntejä ja lukkoja, joita pitäisi yhdistellä järkevästi liikesarjoiksi. Missään ei kuitenkaan kerrota edes miten nämä sarjat syntyvät, saati että tarjottaisiin jonkinlaista opastettua opettelumahdollisuutta. Erilaisia torjuntoja ja vastaliikkeitäkin pitäisi osata valita vastustajan liikkeiden mukaan.
Pelatessa huomaakin nopeasti, ettei WWE All-Starsia voi omaksua aivan tuosta vaan. Korkea oppimiskynnys ei kuitenkaan mitenkään sovi pelin muuten kevyeen fiilikseen ja ilmeeseen. Hauskaa sunnuntaipeliä odottanut pelaaja pettyy pahemman kerran. Vakavaa ja syvällistä vapaapainikokemusta hakeva löytää parempia vaihtoehtoja muualta.
WWE All-Stars yrittää olla kahta asiaa samaan aikaan. Sen elämää suuremmat, lajin historiasta ammennetut hahmot ja painovoimaa uhmaavat ilmalennot lupaavat helppoa, hauskaa ja vauhdikasta pelikokemusta. Itse pelaaminen on kuitenkin hidasta puurtamista ja liikesarjojen opettelua yrityksen ja erehdyksen kautta. Se on sääli, sillä hauskalle ja räiskyvälle painipelille olisi varmasti runsaasti kysyntää.
PÄÄSTÖTODISTUS
Kankea painipeli ei oikein tiedä mitä se haluaa olla.
ARVOSTELIJA
HENRI HAKKARAINEN
