Natsit puuhaavat jotain kieroa ja okkultistista saksalaisessa pikkukylässä, ja vain amerikkalainen superagentti B.J. Blazkowicz voi pysäyttää heidät. Wolfenstein on vanhanaikainen peli perusteellisesti kalutusta aiheesta. Sillä ei ole juuri mitään uutta tarjottavanaan.
Blazkowiczin tukikohtana toimii kylä joka koostuu parista kadusta, joiden kulmilla natsit väijyttävät hänet yhä uudestaan ja uudestaan. Kylästä sankari käy tehtävillä jotka voivat sijoittua sairaalaan tai maanalaiseen tukikohtaan, apunaan maanalaisen vastarinnan tyyppejä.
Vastarintamiehet ovat ystävällisesti maalanneet tukikohtiensa oviin kirkkaat logot, mutta onneksi kymmenen metrin päässä passissa olevat natsit ovat niin puusilmiä, etteivät huomaa mitään. Kylän on ilmeisesti tarkoitus tuoda peliin jotain vapaavalintaisen etenemisen harhaa, mutta käytännössä se on vain ärsyttävä hidaste tehtävien välillä. Kerrankin peli, joka olisi parempi jos olisi vähemmän valinnanvaraa.
Tehtävät ovat perinteistä putkijuoksua. Navigointia helpottaa kompassi, joka kertoo aina minne täytyy mennä seuraavaksi. Se on niin tehokas, että suurin osa kentistä selviää juoksemalla sen osoittamaan suuntaan sen kummempia ihmettelemättä.
Blazkowicz saa nopeasti käyttöönsä taika-amuletin, joka antaa hänelle erilaisia supervoimia. Natsien suunnitelma on hyödyntää maailmanvalloituksessaan mystistä mustan auringon ulottuvuutta, ja amuletin kanssa Blazkowiczin pääsee sinne hillumaan. Aluksi amuletti sallii vain vilkuilla mystiseen ulottuvuuteen, mutta myöhemmin se hidastaa aikaa sankarin ympärillä ja toimii suojakilpenä vihollisten hyökkäyksiä vastaan.
Ajan hidastaminen on ehdottomasti amuletin paras ominaisuus siksi, että sen avulla voi juosta vihollisten ohi suoraan seuraavaan tallennuspisteeseen. Näin turhanpäiväinen peli etenee hieman nopeammin.
Yksi pelin hyvistä puolista on asevalikoima. Erityisesti erilaisilla erikoisaseilla on hauska riehua. Singon tai partikkelikanuunan hyödyllisyys etenemisen kannalta on vähän niin ja näin, mutta väliäkö sillä.
Wolfenstein ei varsinaisesti ole ruma, mutta grafiikka on silti karkeaa. Jykeväleukainen sankari näyttää siltä kun olisi karannut PS2-pelistä ja maisemia katsellessa ajattelee, että kyllä tämän päivän konsoleilla pitäisi saada aikaiseksi hienompaa jälkeä.
Uutta Wolfensteinia pelatessa on vaikea muistaa, mikä sarjan vanhoissa peleissä oli niin siistiä. Ehkä natsit, zombit ja okkultistinen maailmanvalloitus eivät vielä silloin olleet niin täysin kulahtaneita aiheita. Aika on ajanut Wolfensteinista ohi.
PÄÄSTÖTODISTUS
Taas yksi natsizombiräiskintä.
ARVOSTELIJA
JUHANA PETTERSSON
