Wipeout Fusion

09.02.2002

Tekno soi ja äänivalli murtuu vanhaan tapaan kun futurististen kaahauspelien kruununhaltija siirtyy Playstation2:lle. Vuonna 2150 tämän päivän Formula-rumbaa vastaavat kilpa-ajot ääntä nopeammilla ilma-aluksilla. Täysin uusia muotoja huomispäivän kuskien ratasikailulle antaa kilpurien aseistus, joka on olennainen osa tulevaisuuden kisasirkusta. Radan valopaneelit lataavat sattumanvaraisesti kuskeille yhden tuholaitteen, jotka vaihtelevat tavallisesta konekivääristä mitä kummallisimpiin sci-fi-ammuksiin, satunnaisia puolustuslaitteita unohtamatta. Vauhdikkaassa F9000-sarjassa kysytäänkin enemmän häikäilemätöntä luonnetta kuin puhdasta ajotaitoa. Pelaaminen ei kuitenkaan ole silkkaa barbaarista mekastamista, sillä varikkokäynnit ja asejärjestelmien oikeaoppinen hallinta tekevät kisailusta taktisempaa kuin äkkiseltään voisi olettaa.

Paperilla peli ei siis vaikuta mitenkään erityisen luovalta. Eikä Fusion käytännössäkään tee valtavaa eroa edellisiin peleihin, vaan yksinkertaisesti sattuu olemaan jokaisella osa-alueella niin terävään kisakuntoon trimmattu että kyyninenkin mieli heltyy. Kun vielä edellisissä osassa radat pysyivät jokseenkin vaakatasossa, horisonttilinjan kallistuminen poikittain tai kokonaan nurinniskoin ei ole nyt lainkaan harvinaista. Villisti kiemurtelevilla silmukkaradoilla syntyy vatsanpohjaa kutitteleva vauhdin tunne, kun 16 ääntä nopeampaa sukkulaa viilettää seinää pitkin toisiaan moukaroiden. Parilla tunnustelukierroksella omaksuttava ajettavuus on hiottu huippuunsa. Samojen ratojen pelaaminen voi pidemmän päälle alkaa nyppimään, mutta korostetun suuret erot ajokkiluokkien välillä eivät päästä peliä nuukahtamaan aivan niin helpolla.

Kevytrakenteiset Feisar-kilpurit ohjaa mitalisijoille kylmiltäänkin, mutta raskaammat alukset vaativat jo perusteellista ratojen ja ajokkien tuntemusta jos tiukimmista neulansilmistä aikoo porhaltaa läpi yhtenä palana. Myöhemmillä radoilla valmistautumaton kuski ei ehdi huomatakaan mutkaa, kun jo törmäilee reunavalleihin. Pelimekaniikasta pitäminen on paljolti makuasioista kiinni: Aseiden arpominen pakottaa salamannopeaan improvisointiin sekunnin murto-osissa. Toisaalta kisojen sattumanvaraisuus ja mahdollisuus pitää vain yhtä asetta valittuna rajoittaa ajotaktiikoiden kehittelyä. Asiaa ei auta yhtään se, että jostakin käsittämättömästä syystä mahdollisuus uhrata suojakilpien energiaa turbolle on dumpattu kokonaan. Rollcagesta tuttu radanvarsiobjektien ampuminen perässähiihtäjien esteeksi ei olisi sekään lainkaan huono lisäominaisuus. Sonyn kannalta on helppo ymmärtää, että syvälle mielikuviin pinttyneen menestyskaavan myllääminen olisi riskipeliä, mutta nykyisellään Fusion seisoo hieman liiankin järkähtämättömästi vanhojen perinteiden takana.

Pelin hengellinen tukipilari on kymmenosainen mestaruussarja, jossa kohotaan liigatasolta toiselle sijoittumalla kärkisijoille kisakauden päättyessä. Pisteitä saa sijoituksesta sekä pudotetuista kilpakuskeista. Suhteellisen helppoa, ellei kaikkia kolmea ja myöhemmin kasvavaa määrää osakilpailuja olisi ajettava läpi yhdeltä istumalta. Liian monen tupeksitun kilpailun jälkeen pilotti on pakotettu aloittamaan kauden uudestaan ensimmäisestä kilpailusta. Mainetta ja mammonaa ei siis tarjoilla hopealautasella, vaan kisaratojen kuninkuuden eteen saa ponnistella tosissaan. Mitalien lisäksi arvometallia jaetaan myös käteisvoittoina. Kisakrediiteillä alukseen konepellin alle vaihdetaan parempaa rautaa erittäin pelkistetyn virittelyn kautta. Arcadessa ajetaan yhden erän pikapelejä ja haastemoodissa suoritetaan tallikohtaisia erikoistehtäviä, esimerkiksi neljän kierroksen kestävyysajo ilman varikkokorjauksia vaatii jo aikamoista taituria. Erittäin sujuva kaksinpeli on toteutettu vauhdista tai grafiikasta tinkimättä, ainoana kompromissinaan osallistujamäärän puolittuminen. Pelimenestys aktivoi pisaroittain lisäominaisuuksia; erikoisaseita, ratoja, uusia alustyyppejä, aina vähintäänkin lisää taidetta kuvagalleriaan (joka sisältää röykkiöittäin tuotantoluonnoksia pelin eri vaiheista).

Ratoja Fusionissa on käänteisversiot mukaan lukien 42 kappaletta. Varsinaisia isapaikkoja on vain seitsemän, joista kussakin on kolme energiavallien säätelemää reittiä. Vaikka maisemia ei ehdi kaikelta kisatohinalta ihmetellä, on tulevaisuuden metropolit mainostauluineen ja neonvaloineen luotu laadusta tinkimättä. Taustalla jytisevät teknosävelet eivät välttämättä miellytä jokaisen sävelkorvaa, mutta kieltämättä sopivat kuin nakutettu pelin kiihkeään rytmiin. Kätevänä lisäominaisuutena biisit voi järjestellä uudestaan mieleisekseen soittolistaksi. Kaiken kaikkiaan virtaviivaisessa toteutuksessa ainoiksi heikkouksiksi jäävät pahimmissa ruuhkasumpuissa nytkähtelevä grafiikka ja harvinaiset, mutta aina yhtä ikävät luiskahtelut reunavallien läpi.

Häiritsevistäkin ongelmista huolimatta Wipeout Fusion on futurististen kaahailupelien kiistatonta kärkiryhmää. Tietyssä mielessä peli on oman lajityyppinsä Gran Turismo 3 ei hirvittävän tuore ja itseään toistava, mutta viimeisen päälle säädetty jatko-osa.