Xbox Live on pyörähtänyt mainiosti käyntiin Yhdysvalloissa, pääosin Unreal Championshipin, Mech Assaultin ja Ghost Reconin ansiosta. Whacked! julkaistiin ensimmäisten Live-pelien joukossa, mutta suurta suosiota se ei ole saanut. Lähtökohdat ovat kuitenkin olleet hyvät: usean pelaajan moninpeli, monta pelimuotoa, sarjakuvamainen piirrostyyli ja huumori. Jokin on kuitenkin mennyt pieleen, sillä Whackedin pahin ongelma on peli-ilon puute.
Whackedin juoni on rakennettu humoristisen TV-ohjelman varaan, ja juonta kuljettaa eteenpäin Van Tastic, suurileukainen huumoriveikko. Kaikilla seitsemällä kilpailijalla on mahtavan pääpalkinnon lisäksi oma motiivinsa kilpailuun osallistumiseen, esimerkiksi Lucky-jänis yrittää löytää kadonneet käpälänsä. Sanomattakin on selvää, että Lucky on hyvin, hyvin vihainen. Muutkin kilpailijat ovat suhteellisen omaperäisiä ja hauskoja, ja ne sopivat pelin luonteeseen täydellisesti. Hahmot on luotu seitsemän kuolemansynnin mukaan, mikä tuo pienen lisämausteen peliin. Hahmon valinnalla ei tosin ole mitään pelillistä merkitystä.
Pelin huumori ja tunnelma on onnistunutta kaikin puolin, mutta ne jäävätkin sen ainoiksi valttikorteiksi. Whackediä on hankala lokeroida partypeliksi, sillä se ei yritä olla Fuzion Frenzy tai Mario Party, vaan kaikki kuusi pelimuotoa ovat pikemminkin pieniä variaatioita toisistaan kuin täysin uusia viritelmiä. Pelimuodot käyttävät samoja kenttiä, ja yhteistä niille on myös se, että yksikään niistä ei jaksa innostaa kovin kauan.
Yksinpeli, eli Game Show -moodi, on jaettu neljään alueeseen, joissa jokaisessa on yhdeksän kilpailua. Yksinpelissä käydään läpi kaikki pelimuodot ja kaikki kentät. Samalla avataan uusia aseita ja bonusesineitä, joita on yhteensä 30. Yksinpelin seurana on Battle mode, jossa pelimuotoja ja kenttiä voi pelata haluamillaan asetuksilla kavereiden kanssa.
Pelimuodot ovat tasapaksuja. Grab n’ Run on lipunryöstöä, Combatissa hakataan muita pelaajia ja kerätään heiltä jääviä tähtiä ja Fragfestissä kerätään tappojaaseiden avulla. Näiden kolmen tavallisen pelimuodon lisäksi Whackedissä on Chicken, jossa pelaajat joutuvat keräämään tähtiä ja nuijimaan vihamielisiä kanoja, King of the Hillissä pelaajat yrittävät olla vihreällä alueella mahdollisimman pitkään ja Dodgeballissa käydään kilpasille polttopallojen avulla. Dodgeballissa meno yltyy välillä hektiseksi, kun punaisia palloja kimpoilee joka suunnasta. Tämä onkin yksi pelin parhaimmista pelimuodoista, mutta ei kovin isolla erolla.
Yksinpelissä kilpailujen jälkeen näytetään mainospätkiä, jotka ovat välianimaatioiden tapaan nautittavaa katsottavaa – teknisesti ne muistuttavat flash-animaatioita, mikä lisää ennestään niiden viehätystä. Jokaiselle hahmolle on tehty neljä omaa välianimaatiota, joten yksi läpipeluu ei riitä kaiken näkemiseen. Yhdellä hahmolla nokka tuhisee muutaman tunnin verran. Nähdyt mainospätkät ja välianimaatiot voi katsoa uudestaan pelin teatterissa. Pelin läpäisystä pelaaja saa käyttöönsä kahdeksannen pelihahmon, jota voi käyttää vain battle modessa. Vaikeustaso on viimeisessä kentässä korkealla, mutta muut kentät ovat suhteellisen helppoja, kunhan ei valitse sekopäistä vaikeusastetta.
Kontrollit ovat yksinkertaiset, eikä niiden suhteen ole ongelmia. Vasemmasta tatista (tai d-padista) liikutaan, triggereistä tehdään sivuaskelia, napeista hypätään ja lyödään. Lisäksi hahmot voivat tehdä liiskaushyppyjä, joilla vastustajan hahmon saa liiskattua maahan vähäksi aikaa. Suurin osa vastustajien kurmotuksesta tapahtuu aseilla, kuten esimerkiksi nitojalla, pesäpallomailalla ja kanaohjuksella. Aseet vaihtelevat sopivasti, mutta kovin suurta eroa niiden välillä ei aina ole. Asemäärän olisi voinut puolittaa pelin siitä kärsimättä.
13 kentän joukossa on muutama tylsä ja yllätyksetön luomus, mutta pari hyvääkin on sentään mahtunut mukaan. Esimerkiksi monipuolinen piraattilaiva on yksi parhaimmista, selkeytensä ja nousevan vetensä ansiosta. Kenttien koko vaihtelee paljon, keittiössä toiminta on rajoitettu todella pienelle alueelle, kun taas High Rise ja Space Walk ovat mittavia kyhäelmä. Yksi mielenkiintoisimmista pelialueistaon kahden auton takaa-ajoon sijoittuva kenttä, jossa pelaajat voivat hyppiä poliisiauton konepellin ja avolavan välillä. Tiukat mutkat heittävät pelaajat päin lavan seiniä, poliisiauton päältä taas tippuu asvaltille, seurauksena kuolema. Bugin takia myös lavalta voi tippua, mikä kiehuttaa fiiliksiä tiukoissa paikoissa.
Äänipuoli istuu peliin hyvin. Ääninäyttelijöiden, räjähdyksien ja muiden ase-efektien lisäksi tunnelmaa luodaan ”iki-ihanalla” musiikilla. Grafiikka ajaa asiansa, mutta omaperäisellä tyylillä Whacked! ei voi kehuskella.
Harmittavasti Whacked! on parhaimmillaan yksinpelinä, mikä kertoo enemmän moninpelin huonoudesta kuin yksinpelin ylivertaisuudesta. Moninpeli ei yksinkertaisesti ole hauskaa, eikä testiporukasta kukaan jaksanut pelata puolta tuntia kauemmin. Osasyynä on se, että jokaiselle pelaajalle jaetaan oma ruutu, mikä lisää sekavuutta ja syö peli-iloa jonkin verran. Päällimmäinen syy on kuitenkin pelin tasapaksuus – perusideaa lukuun ottamatta peli on keskitasoa kaikin puolin. Se ei ärsytä, mutta sitä ei myöskään halua pelata. System linkillä tai Xbox Liven avulla pelattuna Whacked! voi saada uuden ulottuvuuden, mutta nekään eivät voi tehdä ihmeitä.
Pelin takakansi kiteyttää Whackedin idean hyvin: ”Ennen kaikkea Whacked on sikamaisen hauska peli, jota voit pelata kaikkien omalaatuisten ystäviesi kanssa.” Onnea omalaatuisten ystävien etsinnälle, sillä tavalliset pelaajat eivät Whackedistä kauaa nauti.
