Valhalla Chronicles

07.09.2002

Kun Paradox Entertainment alkoi mainostaa viikinkimytologiaan perustuvaa Valhalla Chronicles -roolipeliään, ainakin allekirjoittaneen kiinnostus heräsi. Sama porukka oli vastuussa kerrassaan mainiosta Europa Universalis -sarjasta ja aihe oli kaikkea muuta kuin loppuunkaluttu. Tunnelmat olivat varsin korkealla vielä peliä asennellessanikin, sillä niukan ohjekirjan kuvitus oli erittäin inspiroivan näköistä. Valitettavasti aloituskuvakkeen klikkaamisesta seurasi kuitenkin melkoinen pettymys.

Pelin taustatarina kertoo Odinin aikoinaan saamista Futharkin riimuista. Niistä kahdeksan oli niin mahtavia, että ne voisivat aiheuttaa maailmanlopun, jota viikingit kutsuivat nimellä Ragnarök. Koska veijarijumala Loki olisi hyvin mielellään nähnyt tämän tapahtuvan, riimut oli piilotettava. Niinpä ne päätettiin viedä ihmisten asuinsijoille Midgardiin. Tehtävälle lähetettiin jumalten sanansaattajana toimiva orava Ratatosk, joka kuitenkin joutui Fenris-suden hyökkäyksen uhriksi ja pudotti kantamuksensa. Riimut katosivat ja maailmanpuu Yggdrasil alkoi heikentyä. Pysäyttääkseen uhkaavasti lähestyvän Ragnarökin Odin valitsi ihmisten joukosta sankarin, jonka tehtäväksi annettiin riimujen etsiminen ennen kuin Lokin neljä pahaa lähettilästä saisivat ne käsiinsä. Pelaajan rooli tässä kaikessa lienee varsin selvä.

Vaikka taustatarina hyödyntääkin viikinkimytologiaa varsin kekseliäällä ja uskottavalla tavalla, samaa ei voi sanoa pelin varsinaisesta juonesta. Yleensä pelaajan valitsema sankari vain etenee kentästä ja tilanteesta toiseen erittäin suoraviivaisesti ja yrittää selvitä hengissä eteen sattuvista kohtaamisista. Interaktiivisuuden tunne on melkoisen vähäinen ja useimmat juonenkäänteet ovat niin keinotekoisen tuntuisia, että ne on luultavasti keksitty kahvipöydässä viisi minuuttia ennen lopullista deadlineä.

Esimerkiksi ensimmäisessä kentässä pelaajan on hankittava takaisin aarrekartan palanen pahikselta, joka ryösti sen surmattuaan sankarin isän. Heti kotikylän ulkopuolella vastaan tulee pari rosvoa, joiden surmaaminen onnistuu varsin helposti. Tämän jälkeen metsästä juoksee kolmas ryöstäjäkokelas, joka muitta mutkitta kertoo antautuvansa ja paljastaa sankarille porukkansa piilopaikan. Siellä kymmenen miehen joukkion kanssa piileskelevä rosvopäällikkö luovuttaa saaliinsa pelaajalle sen kummemmin nikottelematta ja tarjoaa vielä apuaankin varsinaisen pahiksen surmaamisessa. Parin muun yhtä epäloogisen käänteen jälkeen sankarikokelaan ei tarvitse tehdä itse oikeastaan yhtään mitään, kun ryövärit ja paikallisen erakon manaamat zombiet hakkaavat yksissä tuumin kaikki pahiksen kylän asukkaat kappaleiksi. Tätä kaikkea väritetään dialogilla, jonka tasosta hyvä esimerkki on ”Hee-hee! I am an old crow!”.

Keskustelemisen lisäksi ongelmia ratkotaan myös taistelemalla. Systeemi ei valitettavasti toimi sen paremmin kuin dialogikaan. Vastaan tulevien otusten kimppuun hyökätään yksinkertaisesti naksauttamalla hiiren vasenta nappia niiden kohdalla. Mikäli kohde tajuaa joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi, se yrittää puolustautua. Tästä seuraa erittäin epä-eeppinen ja taktisuuden puutetta tihkuva kohtaaminen, jossa osapuolet hakkaavat toisiaan kunnes toinen kaatuu kuolleena maahan. Ainoa tapa seurata taistelun kulkua on katsella sankarin elinvoiman vähenemistä, sillä lyöntien osumatarkkuudesta tai vastustajan kunnosta ei ole saatavilla minkäänlaista informaatiota.

Vastaantulijoiden hakkaaminen on valitettavasti vähän turhankin helppoa. Hiiren vasemman napin naksautus tarkoittaa nimittäin aina kohteen kimppuun hyökkäämistä, oli kyse sitten vihollisesta, viattomasta kyläläisestä, tarinan kannalta kriittisestä apurista tai kauppiaasta. Keskustelemaan pääsee ainoastaan oikean napin takaa löytyvästä valikosta, joka sekin tarjoaa ensimmäiseksi vaihtoehdoksi tappelemista. Kohteen mukaan vaihtuvan oletustoiminnon lisääminen pelisysteemiin ei olisi pitänyt olla liian vaikeaa.

Muun käyttöliittymän huomioon ottaen tehtävä olisi tosin voinut olla ohjelmointiporukalle liian haastava. Pelin kontrollit nimittäin toimivat uskomattoman huonosti, vaikka niitä on käytettävissä vain kourallinen. Esimerkiksi ohjekirjan lupaama Character information -ruutu ei tullut toistuvista uusinta-asennuksista ja testikoneen vaihtamisesta huolimatta koskaan näkyviin. Niinpä mahdollinen kokemuspisteiden kertyminen ja eri hahmotyyppien väliset erot jäivät täysin arvailuiden varaan. Myös inventaariosysteemi olisi kaivannut runsaasti viilausta. Yhdestäkään esineestä ei nimittäin ollut tarjolla mitään nimeä ja painoa kummempaa kuvausta. Niiden käyttäminenkin osoittautui ongelmalliseksi, sillä itse en ainakaan kyennyt keksimään mitään keinoa, jolla sankarin olisi saanut juomaan jonkin mukanaan olevista taikajuomista. Näppärä kartta ja kaikki seikkailun aikana käytävät keskustelut tallentava muistikirja sentään pitävät sen minkä lupaavatkin.

Graafisesti peli sentään yltää hieman parempaan suoritukseen kuin muu kokonaisuus antaisi odottaa. Maasto ja etenkin sen sankat metsät näyttävät nimittäin erittäin uskottavilta. Pelihahmot sen sijaan ovat varsin karkean näköisiä ja niiden animaatio suorastaan surkeaa. Esimerkiksi taisteluita kuvataan huikealla kahden framen ”miekka ylhäällä – miekka alhaalla” -rutiinilla.

Valhalla Chronicles olisi huono, vaikka kyseessä olisi freeware-pelin ensimmäinen beta-versio. Valmiilta kaupalliselta tekeleeltä esitys on suorastaan ala-arvoinen. Lienee siis turha sanoakaan, miten kaupan hyllyllä nököttävään pelipakettiin kannattaa suhtautua.