Twisted Metal: Blackin julkaisu on ollut monen mutkan takana. Ei vielä riittänyt, että keskikesällä jenkeissä julkaistu autoilurieha dumpattiin Euroopan julkaisusuunnitelmilla tylysti lokakuulle: Taivaalta ammuttavat lentokoneet saivat Sonyn pitkittämään pelikansan piinaa vielä parilla kuukaudella. Kuuman perunan viilettyä peli on lopultakin ilmestynyt, terrorismiviitteistä karsittuna, mutta pelillisesti muuttumattomana ja puoli vuotta myöhästyneenä. Hyvää kannatti tässäkin tapauksessa odottaa, sillä sarjan viitospainos löytää jälleen kahdessa edellisessä hukkuneen punaisen langan. Eikä ihmekään, sillä kyseessä on ensimmäiset Twisted Metal- apokalypsiautoilut pleikkarille luoneesta Singletracista siinneen Incognito -kehitysstudion ensimmäinen PS2-satsaus.
Twisted Metalin edustaman autotaistelugenren ydinajatus on nopeasti kiteytetty. Tälläkin kertaa pelaaja osallistuu umpikieroon autoiluturnaukseen, jossa voittaja ratkaistaan isoilla aseilla ja last man standing -säännöillä. Psykopaattimotoristien tuhovimman laukaisee Twisted Metalien takapiruna alusta osasta alkaen häärinyt Calypso, jonka taistelukutsun ottaa vastaan kaikkiaan 15 lanttumaakarin sohvalle kypsää tapausta. Suunnittelijoiden aivoittelemat sarjamurhaajatyypit ovat niin ylilyövän hervottomia, että koko touhu heilahtaa reilusti parodian puolelle — mikä on mitä varmimmin ollut tekijöillä vakaa aikomuskin.
Hulvattomia ovat myös pinttyneiden veriläiskien ja luotien kovertamien tuuletusaukkojen somistamat hirtehiset tuhokoneet, jotka on varustettu persoonallisilla lisävoimilla; Sweet Toothin iloisesti kilkattava jäätelöauto muuttuu ohjuksia ammuskelevaksi robotiksi kuin vanhat kunnon Transformerit ja murhaajapastori käyttää sätkiviä vankejaan ihmisräjähteinä(!). Kilpailevilla psykokuskeilla käytössään on kaikkea valopalloista heittoveitsiin ja muihin virityksiin, joista sotilasjeepin katolle nouseva tykkitorni lienee normaalimmasta päästä. Nopeudeltaan ja massaltaan rajusti vaihtelevat kulkupelit pakottavat kuskinsa hyvin vaihteleviin strategioihin, lähtien raukkamaisesta ammu ja juokse -taktikoinnista hitaaseen mutta kuolettavan tehokkaaseen rymistelyyn. Näiden ääripäiden edustajina mainittakoon mr. Grimm kevyessä motskarissaan ja ilmestyskirjan irvokas rekkamies Minion valtavassa monsterirekassaan.
Kaikille yhteistä tavanomaisempaa tykistöä edustavat raketinheittimet kaikissa muodoissaan; on maalihakuisia, patterillisen kertalaakista tyhjentäviä ja seinistä kimmokkeita ottavia sähikäisiä. Takaboksin katapultista lingotaan tynnyripommeja ja Enviromental- lisävoimat aktivoivat luonnonmullistuksen tai kamalan mega-aseen vain kentän tietyissä osissa. Hätävaraksi autoon pultatulla konekiväärillä on turha haaveilla tuottavansa merkittävää vahinkoa ja eipä jämäkämpiäkään taistelukärkiä ole liialla tuhovoimalla pilattu. Paksunahkaisimpia vihulaisia saakin pehmittää useammalla täyslaidallisella ennen kärsimykset päättävää armoniskua. Lisävoimien erilaisista toimintatavoista ja osin juuri onnettomasta tehostakin johtuen ammuskeluun kuitenkin syntyy lievä taktinen ote.
Realismista tingitään myös ajettavuudessa. Ajokit porhaltavat säpäleiksi kaiken omakotitaloa pienemmän vauhdin kärsimättä, hypähtävät hurjiin ilmalentoihin ja pyrähtävät huippunopeudesta piruetteihin. Realismin kaikissa muodoissaan hunningolle jättävä ajotuntuma on vaivaton omaksua, mutta tarkkuutta vaativissa äkkinäisissä ajoliikkeissä turhan luisteleva, jolloin elintärkeät lisävoimat jäävät helposti poimimatta. Lisäsyvyyttä peruskahinaan tuovat oman lisävoimapalkkinsa rajoittamat erikoisliikkeet. Hetken kestävä suojakilpi tai vihulaisen jäädyttäminen ja vahinkobonukset ovat oikein käytettyinä taktisia lisukkeita, mutta kuriositeetteja verratessa vaikkapa Vigilante8-pelien asekohtaisiin erikoisiskuihin.
Siviilitappioista ja omaisuusvahingoista piittaamaton väkivaltaurheilu on hengästyttävä laji, eikä vähiten melkeinpä pirullisen vaikeustasonsa vuoksi. Sen lisäksi että vastustajia saa moukaroida melkoisesti tuloksia saadakseen, viholliset pyörivät areenoilla passiivisesti osoittaen taistelutahtoa vasta pelaajan ilmestyessä maisemiin. Peliin syntyy kiusallisen teennäinen kaikki yhtä vastaan-tunnelma, kun raketteja ropisee solkenaan edestä ja takaa peltiä ruttamaan. Kaoottisen toiminnan keskellä vastustajien veljeilystä ei ehdi murehtia, joten jälkipeleissä ongelma on helppo kuitata olankohtauksella: Olipahan ainakin hupia.
Pelimuotoja tarjolla on runsas valikoima yhdestä neljään pelaajalle. Sooloilijalle mätkintäpelityyppisen survival-taistelun lisäksi jäätelöautovalikon ruokalistalta löytyy alkupaloiksi yhden erän pikapeli omilla vihollisvalinnoilla ja pääruokana pitkäjänteisempi tarinamoodi. Siinä perusvihollisten moukaroinnin sivussa kolhitaan aaltopelille yksi hankala välipomo ja astetta kinkkisempi loppuhirviö. Kampanjan kulku on kaikille yhteinen, joten story-moodin ainoa porkkana ovat hahmojen irvokkaat loppuvideot. Suljetun osaston autoturnajaiset jatkuvat jaetulla ruudulla maksimissaan jopa neljän pelaajan kesken, joko tiimipelinä tai kaikki kaikkia vastaan -periaatteella. Peruspeleistä on tarjolla runsaasti variaatiota, joten niistä varmasti löytää kuhunkin tilanteeseen soveliasta toimintaa. Vain i.Link- taistelun puute jää harmittamaan, sillä postikorteiksi rikottu ruutu ei todellakaan ole paras formaatti räjähtäville yhteenotoille.
Antisankarien taistelutantereina palvelevat lohduttoman synkät urbaanikentät, joissa likipitäen kaikki on tuhottavissa tai ainakin jollakin tapaa runneltavissa. Myöhemmissä kentissä, mm. pilvenpiirtäjän katolla uhkaavien äkkikuolemien kanssa saa opiskella itsehillintää, mutta pääosin areenat on suunniteltu harkinnalla ja kiitettävällä tarkkuudella. Sortuvan vesitornin tai villiintyvän maailmanpyörän kaltaiset yksityiskohdat saavat joka kerta hykertelemään, vaikkei niillä pelin kannalta sinänsä ole merkitystä. Myös kilpailijoiden toteuttamiseen on satsattu antaumuksella, sillä kaikilla on oma persoonallisuutensa ja yksilölliset animaatiot eri hyökkäyksille. Sadekuurojen piiskaamat suurkaupungit huokuvat kolkkoa maailmanlopun tunnelmaa yksitoikkoisen tummissa väripaleteissa. Ainoina värin pilkahduksina ikuisesta synkkyydestä erottuvat räiskyvät ase-efektit ja ohjusten piirtämät valojuovat.
Väkivalta-autoilun ystävien arki tulee olemaan kiireistä jatkossakin, sillä jatkoa Twisted Metalille on jo lähitulevaisuudessa luvassa kaksin kappalein; kesymmän söpöversion ja astetta kutkuttavammalta kuulostavan online-version muodossa. Tulevia kahakoita odotellessa Twisted Metal: Black tarjoaa toimintaräiskinnän ystäville ja adrenaliininarkkareille tiivistunnelmaisen yksinpelin, jossa riittää pituutta etenkin jos motivoituu tonkimaan piilohahmoja ja muita saloja. Myöskään valtavat kartat, mielikuvituksekkaat ajokit ja jyrisevä äänimaailma eivät tuota pettymystä. Pitkän tappelurupeaman jälkeen olo on kuin lekalla lyöty. Mikäli yksitoikkoinen räiskintä ei puuduta, Twisted Metal: Black on synkkien talvi-iltojen piristys ja jälleen uusi pakkohankinta mustan laatikon kasvavassa laatupelien sarjassa.