Ensimmäinen Time Crisis kymmenen vuotta sitten tarjosi jotain ennennäkemättömän hienoa. Toiminnannälkäiset pelaajat marssivat pelihalleihin ja upottivat iloiten kolikoitaan peliin, jossa vuoroin suojauduttiin, vuoroin rätkittiin valopistoolilla piiloistaan rynniviä konnalaumoja. Nelososan ilmestyessä pitkähkön tauon jälkeen ei voi kuin todeta, että sarjan huippuhetket ovat edelleen noissa alkuajoissa.
Kuten useimpien räiskintäpelien kohdalla, myös Time Crisisin juoni on silkkaa huttua. Bioaseeksi luotuja ötököitä, terroristeja, loputtomasti pateja. Tauotonta ilotusta odottavalle on kuitenkin luvassa kylmä suihku heti kättelyssä.
Ensimmäinen isku vasten kasvoja on itse peliohjain eli valopistooli. Myrkyllisen oranssin käsikanuunan napit on sijoiteltu kehnosti ja peukkujen alle jäävät tatit kitisevät pyöriessään. Tuntuma on todella surkean lelumainen, puhumattakaan siitä, että ohjain on tiukasti oikeakätisille suunniteltu. Laite sentään valjastetaan nopeasti käyttöön telkkarin päälle laitettavien LED-valojen avulla. Valitettavasti tämä surkea tussari on paketin paras puoli.
Yksinpeli vuorottelee tappavan tylsien FPS-osuuksien ja viime vuosituhannelta peräisin olevien ammuskelupläjäysten välillä. FPS-tilassa kentät ovat isoja ja autioita, ja valtaosa ajasta kuluu hitaaseen raahustamiseen. Tutkimusretket ympäristöön palkitaan umpikujilla ja eksymisillä. Ohjailtavuus vie viimeisetkin mehut. Yksi tatti liikuttaa hahmoa ja toinen kääntää kameraa. Tämän vielä hallitsee, mutta kun pitäisi sihdata pistoolilla pitkin ruutua esiin loikkaaviin konniinkin. Koska vihulaiset eivät osaa tähdätä, on helpointa vain pysyä paikoillaan ja keskittyä tähtäämiseen.
Klassiset räiskintäosuudet ovat selkeästi viihdyttävämpiä pätkiä. Hahmo kykkii suojassa, kunnes peukkunappia kömpelösti pohjassa pitämällä ponkaistaan esiin. Lipas tyhjennetään ruudulla näkyviin rosvoihin ja palataan suojaan. Toistetaan ad nauseam. Näiden pätkien vetovoima perustuu jatkuvaan vyörytykseen, mutta homma alkaa maistua puulta puolen tunnin pyssyttelyn jälkeen.
Kun vielä koko toteutus on sahalaitaista ja pikselöityvää grafiikkaa, kuvakulmat poukkoilevat ja animaatiot nykivät kuin kaatumatautinen reiveissä, pelaajaa alkaa itkettää. Onneksi ensiluokkaisen hirvittävä ääninäytteleminen päästää pelaajan tuskistaan lyömällä kaiken lekkeriksi. Tässä eivät rumat valopistoolitkaan auta yhtään. Ne jotka maksavat tästä pelistä, saavat mitä ansaitsevat.
PÄÄSTÖTODISTUS
Tylsää räiskintää viime vuosituhannelta
