HBO:n kuuluisimpiin sarjoihin kuuluva Sopranos kuvaa, kuinka Mafian leivissä olevien ihmisten elämä on monilla eri tavoilla yhtä kaaosta. Kuusikautinen sarja on täynnä hienoja henkilöhahmoja, nasevaa dialogia, jännittäviä juonenkäänteitä ja traagisia tapahtumia. Peli sen sijaan ei.
Tekeleen onnettoman ohuena juonikuviona on nuoren Joeyn kipuaminen strippiluolan portsarista Mafian viralliseksi jäseneksi. Taitava kirjoittaja saisi puserrettua tästä asetelmasta vaikka millaisen eepoksen, mutta Road to Respect tyytyy kuljettamaan tarinaa haparoiden, kehnosti toisiinsa liittyvien kohtausten kautta. Tapahtumasta riippumatta jokainen kohtaus sisältää useita huonosti perusteltuja nyrkkitappeluita.
Yksinomaan tappelemiseen keskittyvässä pelissä soisi olevan hyvä ohjausjärjestelmä. Road to Respectin tapauksessa näin ei ole. Joey ei osaa kohdistaa itseään vastustajia päin ja maasta löytyvät aseet voi jostain syystä poimia vain, jos taistelu on jo käynnissä.
Vaan ei hätää, sillä Joey osaa kurmottaa kyyliä paljain käsinkin. Kaikki kimppuun käyvät karpaasit kaatuvatkin kanveesiin, kun pelaaja näpyttää yhtä nappia. Vaihtoehtoisesti pelaaja ei saa yhtään iskua väliin, vaan kaatuu kohta kuolleena maahan. Brutaaleja erikoisliikkeitä on joko miltei mahdoton tehdä tai sitten niissä onnistuu liiankin helposti ja ne rampauttavat vastustajan pelistä yhdellä sipaisulla.
Jos surkeat kontrollit eivät potentiaalista pelaajaa vielä karkoita, viimeistään rumat palikkagrafiikat tekevät sen. Pökkelösti animoituja siansilmäisiä hahmoja ei vaan voi mitenkään ottaa vakavasti. Pelin ainoaksi valopilkuksi jääkin dialogi. Sarjan päätähdet tekevät erinomaista ääninäyttelytyötä ja vuoropuheluissa voi valita kolme erilaista tapaa vastata tilanteisiin. Tästä pienestä positiivisesta häivähdyksestä huolimatta Road to Respect on häpeällisen huono niin pelinä kuin lisenssituotteenakin. Tahtomattaan teos kuitenkin kiteyttää rikolliselämän hyvin: se on lyhyt, ruma, väkivaltainen ja täynnä reikiä.
Päästötodistus: Matka mafiosoksi ei kunnioitusta keräile.
