Jackie Estacado on Mafian tappaja. Vasta 21-vuotias massamurhaaja on vanhan koulukunnan kasvatti, toisin kuin ahne Paulie-setä, joka päättää raivata Jackien tieltään pommiattentaatin avulla. Tapahtuma esittelee Jackielle tämän sisällä pesineen Pimeyden, joka paitsi tekee Jackiesta armottoman ja tehokkaan tappokoneen, myös ruokkii itseään herkullisilla ihmissydämillä. Uuden ystävänsä kanssa Jackie läksii kostoretkelle, joka vääjäämättä syö antisankarimme sielun lisäksi kaiken hänelle rakkaan.
Ensimmäisenä pelissä pistää silmään sen upean tunnelmallinen toteutus. Ränsistyneet maisemat ovat kukkuroilleen täynnä pieniä yksityiskohtia ja ympäriinsä haahuavat pummit jupisevat itsekseen. Vastustajat puhuvat beibseistä ja pyssyistä kuin machoääliöiden kuuluukin, ja Pimeyden kuiskinta on mielipuolisen epäinhimillistä. Jos päähenkilön mieluisin lapsuudenmuisto on orpokodin metronväistelyleikki, ei maailma voi olla kovinkaan pirteä paikka. Fiilis on läpitunkevan lohduton.
Genrestä hiukan poikkeavasti Jackie on täysin ylivoimainen vastus, jonka edessä kasvottomat viholliset ovat silkkaa tykinruokaa heti alkumetreiltä asti. Olalla istuva Pimeys suojelee Jackieta luodeilta ja antaa tämän nähdä säkkipimeässäkin, joten ampumalla lamput säpäleiksi saa sankari epäreilun edun puupalttoota kerjääviä rivimafiosoja vastaan. Kunhan Pimeyttä on vielä ruokittu sydämillä ja valjastettu uusia voimia, ei kenelläkään ole mitään mahdollisuutta pysäyttää Jackie-pojun etenemistä.
Tässä piilee pelin ehkä heikoin lenkki, sillä eteneminen on Pimeyden turvin turhan helppoa. Vaikka etenemistä ohjaillaan tiukasti rajatulla kenttäsuunnittelulla, automaattitähtääminen tekee rynnäköinnistäkin lasten leikkiä. Jackie jää myös välillä ärsyttävästi kiinni pieniin kiviin. Hiiviskelytappoja voi tehdä luikertelevan käärmeen avulla, mutta sen ohjaaminen seiniä ja kattoja pitkin on parhaimmillaankin turhauttavaa. Aseetkin ovat tylsiä: ketään ei kiinnosta kokeilla hidasta haulikkoa, jos nopeatoimisilla pistooleilla voi napsauttaa tarkasti otsaluuhun sadan metrin päästä.
The Darkness on tunnelmaltaan erittäin onnistunut, mutta pelattavuudeltaan puhdasta keskitasoa. Mukavia yllätyksiä sisältävä, paikoin erittäin synkäksikin äityvä kostokertomus on se pelaajan otteessaan pitävä voima. Räiskintäosuudet ovat vain se välttämätön paha, jossa raivataan äkkiä vastustajat pois seuraavan tarinanpätkän tieltä. Harvemmin sitä toimintapeliä juonen takia jauhaa.
PÄÄSTÖTODISTUS
Synkkä kostotarina loistaa kerronnallaan
