Sega julkaisi aikoinaan Dreamcastille koko joukon käännöksiä suosituimmista kolikkopeleistään ja sai aikaiseksi mm. Crazy Taxin kaltaisia klassikoita. Sittemmin Sega on siirtynyt erittäin tuotteliaaksi pelijulkaisijaksi ja sen kolikkopelien kotiversioita on alkanut ilmestyä myös muille konsoleille. Tulevaisuudessa pääpaino näyttää olevan Gamecuben puolella eikä Nintendo-faneilla pitäisi olla mitään valittamista. GC:n julkaisupelien joukosta löytyvä Super Monkey Ball on malli-esimerkki Segan osaamisesta. Se on hillittömän hauska ja monipuolinen paketti, joka todistaa jälleen kerran sen, että moninpeleissä konsolit ovat parhaimmillaan.
Pelin perusmekaniikka on niin yksinkertainen, että se vetää vertoja jopa Tetrikselle. Pelaajan tehtävänä on ohjata läpinäkyvän muovipallon sisälle päätynyttä apinaa ja johdattaa se turvallisesti tilanteesta toiseen. Tähän tarvitaan vain peliohjaimen analogista tattia, jonka avulla kallistellaan pelimaailmaa ja juoksutetaan apinapalloa haluttuun suuntaan. Tetriksen tapaan simppelin perusidean takaa löytyy erittäin monipuolinen peli, johon jää koukkuun nopeammin kuin ehtii banaania kuoria.
Pakettiin on mahdutettu seitsemän erilaista pelimoodia, joista peruspelinä toimii pelihalleistakin tuttu Monkey Ball -taitopeli. Siinä pelaajan on ohjattava apinapallonsa kapeista alustoista, liikkuvista kappaleista ja muista esteistä koostuvien tasojen lävitse. Tarkoituksena on päästä maaliin saakka putoamatta kertaakaan, joten huolimattomuudesta seuraa lähes aina koko kentän aloittaminen alusta. Pisteitä irtoaa suorituksen nopeudesta ja matkan varrella kerättyjen banaanien määrästä riippuen.
Yksinkertaiselta vaikuttavasta systeemistä huolimatta apinapallon hallitseminen kaikissa tilanteissa on yllättävänkin haastavaa ja erilaisia tasoja pelistä löytyy yli sata. Purtavaa siis riittää pitkäksi aikaa. Tasoja voi ratkoa myös moninpelin muodossa, jolloin pelaajat joko yrittävät samoja kenttiä vuorotellen tai kilpailevat jaetulla ruudulla siitä, kuka onnistuu keräämään eniten banaaneja. Homma toimii erittäin hyvin niin yhden kuin useammankin pelaajan voimin ja kekseliäät kentät pitävät huolta siitä, että niitä jaksaa pelata useampaankin otteeseen. Vaikka hermot ovatkin välillä koetuksella, kun ohjainpeukalon tarkkuus ei meinaa riittää kaikkien tasojen läpäisemiseen.
Vielä enemmän peli-iloa irtoaa kuitenkin konsoliversiota varten kehitetyistä bonuspeleistä, jotka on suunniteltu erityisesti moninpeliä silmällä pitäen. Ne on jaettu peruspelin avulla avattaviin minipeleihin ja heti alusta lähtien pelattavissa oleviin bile-peleihin.
Jälkimmäisen kategorian aloittaa Monkey Race, jossa apinapallot viilettävät erilaisia ratoja pitkin kaikkien kaahailupeli-perinteiden mukaisesti. Ensimmäisenä maaliin tullut voittaa, mutta kärkisijalle selviytyminen ei onnistu pelkästään nopealla juoksemisella. Radoilta nimittäin löytyy kiitettävän laaja valikoima kiihdytyskaistoja ja erilaisia bonus-esineitä, joiden avulla muiden kilpailijoiden elämästä voi tehdä paljon vaikeampaa. Esimerkiksi vastustajan pallon puuttaminen väliaikaisesti kulmikkaaksi monitahokkaaksi muuttaa tämän etenemisen huomattavasti hitaammaksi ja poukkoilevammaksi. Apinarallia voi valitettavasti harrastaa vain kuudella eri radalla, mutta ei kai sitä ihan kaikkea voi saada.
Seuraavana tulee Super Monkey Ballin pelimoodien kuningas, Monkey Fight, jossa apinoiden muovipalloihin on asennettu suurikokoiset nyrkit. Tarkoituksena on yksinkertaisesti muiden osanottajien töniminen ulos pelilaudalta minuutin aikarajan puitteissa. Pisteitä irtoaa onnistuneista pudotuksista, johtoasemaa hallussaan pitävän pelaajan kiusaamisesta ja muiden typeristä virheistä ja mestariksi selviää se, jolla on ajan loputtua koossa eniten pisteitä. Pelissä tapahtuu jatkuvasti, apinoita lentelee ulos muutaman sekunnin välein ja tunnelma on sanalla sanottuna hektinen. Mukavan lisän tähän hupiin antavat myös kentälle ilmestyvät bonusesineet, joilla voi lisätä omaa tönimistehoaan.
Viimeinen bile-pelien otsikon alta löytyvistä pikkupeleistä on Monkey Target, jossa apinat käyttävät pallojaan liitovarjon tavoin ja yrittävät laskeutua meren keskellä kelluville pikkusaarille. Pisteitä saa jokaisesta hypystä sen mukaan, minkä väriselle alustalle apina onnistuu pysähtymään. Tehtävää helpottavat banaaneja keräilemällä ansaittavat apuvälineet ja hankaloittavat ennen jokaista yritystä arvottavat esteet. Tunnelmaltaan apinaliito on huomattavasti muita bile-pelejä rauhallisempaa puuhaa, mutta hauskaa se silti on.
Minipelit puolestaan avataan yksitellen varsinaisen taitopelin aikana kerättävien pisteiden avulla. Ne sisältävät apinapallo-versiot biljardista, keilauksesta ja golfista, mutta taso ei ole aivan yhtä korkea kuin bile-pelien puolella. Biljardi ja keilaus ovat molemmat hieman karkeita versioita esikuvana toimivista lajeistaan. Hieman yksinkertaistavan otteensa vuoksi ne eivät yksittäisinä peleinä ole kovin merkittäviä tapauksia. Bile-pelejä huomattavasti rauhallisemman temponsa ja tunnelmansa vuoksi ne sopivat kuitenkin hyvin osaksi leppoisaa illanviettoa.
Golf on sen sijaan puolittain epäonnistunut kokonaisuus ennen kaikkea turhauttavan ratasuunnittelunsa vuoksi. Mukana on kahdeksantoista reikää, joista ensimmäinen puolisko on varsin hauskoja ja oivaltavia. Viimeiset yhdeksän reikää vievät kuitenkin kaltevilla tasoilla leikkimisen jo liiankin pitkälle ja peli-ilo kuihtuu nopeasti, kun pelaajat päätyvät yrittämään yhä uudestaan ja uudestaan ratoja, joista selviäminen tuntuu olevan lähinnä onnesta kiinni.
Pelin kontrollisysteemi on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin helppo oppia. Kiikkerän apinapallon hallitseminen on kuitenkin huomattavasti hankalampaa ja pelin kaikkien hienouksien oppiminen vaatii tiukkaa harjoittelua. Varsinkin pääpelin vaikeimmat kentät ovat sen verran haastavia, että niiden parissa vierähtää helposti useampikin ilta aktiivista peliaikaa. Vaikeustasosta ei kuitenkaan voi syyttää erinomaisesti toimivia kontrolleja, vaan se on täysin ovelan pelimekaniikan ja pirullisen kenttäsuunnittelun ansiota.
Graafisesti paketti on erittäin siisti kokonaisuus, mutta mitään epätavallista se ei esittele. Toisaalta tarkkaan pelattavuuteen pohjaavissa taitopeleissä liiallinen graafinen kikkailu voisi lähinnä sekoittaa pelaajaa, joten yksinkertainen tyyli sopii peliin hyvin. Musiikin suhteen meno voisi sen sijaan olla nykyistä hillitympää, sillä peli putoaa samaan sudenkuoppaan monien muidenkin Segan kolikkopeli-käännösten kanssa. Renkuttava japanilainen kitararokki ei sovi tämänkään pelin taustalle, joten musiikin voimakkuutta tekee mieli ryhtyä säätämään heti muutaman kentän jälkeen.
Huono taustamusiikki ja golf-ratojen sadistinen suunnittelu ovat kuitenkin pieniä murheita. Kokonaisuutena Super Monkey Ball on nimittäin aivan loistava peli. Yksinpelinäkin siitä irtoaa mukavasti hupia etenkin haastavan pääpelin ansiosta, mutta vasta lisäohjaimien ja parin kaverin kanssa peli pääsee todella oikeuksiinsa. Bonuspeleistä varsinkin Monkey Fight tarjoaa pelattavaa tuntikausiksi eikä sen oppimiseen mene paria minuuttia kauempaa. Super Monkey Ball on ehdottomasti Gamecuben julkaisupelien parhaimmistoa ja tämän hetken tärkein syy omistaa Nintendon uusi konsoli neljällä ohjaimella varustettuna. Vaikka koko peli näyttääkin olevan vain Dole-banaanien ylikasvanut mainosprojekti.