Playstation 2:n uran alkuaikoina julkaistu Summoner oli sisältönsä ja tarinansa puolesta varsin mielenkiintoinen toimintaroolipeli. Se kuitenkin kärsi muutamista erittäin pahoista teknisistä ongelmista, jotka saivat monet epäilemään jopa uuden konsolin suorituskykyä. Pelissä oli kuitenkin sen verran paljon potentiaalia, että jatko-osa oli vain ajan kysymys. Nyt Summoner 2 on ilmestynyt kauppoihin ja Volitionin sille uhraama aika näkyy lopputuloksessa selvästi.
Pelin alussa ei tuhlata aikaa selityksiin, vaan pelaaja heitetään heti taistelemaan merirosvoja vastaan soturineito Maian roolissa. Ensimmäisten kohtaamisten jälkeen selviää, että sankaritar on itse asiassa Halassar-nimisen valtion kuningatar ja uudestisyntynyt jumalatar Laharah. Valtakuntansa hallitsemisen lisäksi hänen pitäisi täyttää vanha ennustus, jonka mukaan Laharahin uusi inkarnaatio herättää henkiin myyttisen Eleh-puun. Tämän tehtävän ympärille kietoutuva tarina on kerrottu hieman epätavallisella tavalla. Välidemoissa nimittäin paljastetaan vain pakolliset yksityiskohdat ja suurin osa maailmaa, henkilöitä ja tapahtumia koskevasta informaatiosta löytyy pelivalikon Lore-otsikon alta. Näin pelaajan annetaan itse päättää, kuinka tarkasti hän haluaa tutustua pelin taustatarinaan.
Pelin päähenkilö on siis maailman luomisesta vastanneen jumalattaren uusi inkarnaatio ja valitettavasti täysin tietoinen siitä. Ainutlaatuinen asema tuntuu nousseen Maian päähän ja tehneen hänen käytöksestään erittäin omahyväisen. Tämän vuoksi pelaajan on monin paikoin vaikea tuntea minkäänlaista sympatiaa sankaritarta kohtaan, mikä saa osan pelin tapahtumista tuntumaan melko yhdentekeviltä.
Toisaalta jumalattaren perimä on antanut Maialle myös kyvyn sulautua yhteen Eleh-puuhun liittyvien mystisten riimujen kanssa. Niiden sisältämän voiman avulla hän voi muuttaa itsensä väliaikaisesti maailman alkuaikojen hirviöksi ja saada käyttöönsä täysin uusia ominaisuuksia. Tämän kyvyn hyödyllisyyttä vähentää jonkin verran se, että pedot eivät ole riittävän voimakkaita ollakseen käyttökelpoisia taistelutilanteissa ja oikeuttaakseen näin kutsumiseensa käytettävien toimintapisteiden määrän. Ne kuitenkin tekevät päähenkilön luonteesta mielenkiintoisella tavalla kaksijakoisen ja vetävät pelaajan siten vähitellen yhä syvemmälle pelin maailmaan.
Pelillisesti tapahtumat on jaettu noin neljäänkymmeneen episodiin, joiden aikana käydään parissakymmenessä eri paikassa. Suurin osa ajasta kuluu erittäin suoraviivaisissa kentissä, joissa sankarittaren on seurattava nenäänsä ja surmattava kaikki vastaan tulevat viholliset. Taistelujen lisäksi tekemistä tarjoavat pakolliset pikkupulmat, joiden selvittäminen vaatii yleensä tietyn esineen poimimista kuolleelta vastustajalta. Ainoa toimintaroolipelien peruskaavasta poikkeava elementti ovat Halassarin kuninkaalliseen linnaan sijoittuvat jaksot, joiden aikana pelaaja voi mm. kuunnella pappien, kaupunginjohtajien ja diplomaattien vetoomuksia sekä käyttää tehtäviltä saatuja varoja valtakunnan kehittämiseen.
Suorasukaisesta rakenteestaan huolimatta peli on varsin palkitseva kokonaisuus. Kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea yksityiskohtaiselle maailmalle, Maian mukana liikkuville kumppaneille ja hahmojen runsaille erikoiskyvyille. Päähenkilöllä on siis lähes aina seuranaan pari kolme muuta sankaria, jotka ovat pelattavia hahmoja siinä missä Maiakin. Pelaaja saa milloin tahansa vaihtaa ohjaamaansa seikkailijaa, jota muut seuraavat yksinkertaisen, mutta toimivan tekoälyn avulla. Taisteluissa kumppanit hoitavat oman osuutensa mallikkaasti ja toisinaan tavallista tehokkaammin. Tekoälyn on nimittäin huomattavasti helpompi käyttää tiettyjä erikoiskykyjä kuin DualShockin kanssa kamppailevan pelaajan.
Hahmot oppivat automaattisesti uusia taitoja jokaisen tasonnousun yhteydessä. Valikoima on sangen laaja ja monipuolinen, sillä tavallisten taistelutaitojen lisäksi sankarit oppivat esimerkiksi vastustamaan elementtien aiheuttamaa vauriota ja tuottamaan sitä itse. Valitettavasti monien erikoiskykyjen käyttö vaatii liipasinten ja perusnappien yhteistyötä, joka ei nopeatempoisissa miekkamittelöissä toimi kovin hyvin. Monimutkaisimpien hyökkäysten käyttö kannattaakin jättää tekoälyn huoleksi ja keskittyä itse niihin, jotka onnistuvat ilman sormiakrobatiaa. Muuten pelin kontrollit ovat melko yksinkertaiset ja helposti hallittavat.
Kolmiulotteisia pelejä säännöllisesti vaivaavien kameraongelmien suhteen Volition on tyytynyt helppoon, mutta huonosti toimivaan ratkaisuun. Pelaajan ohjaamaa hahmoa seuraava kuvakulma kääntyy automaattisesti sankarin liikkeiden mukaan, mutta reagoi niihin aivan liian hitaasti. Kameraa voi onneksi paimentaa DualShockin toisen tatin avulla, mutta tämä tekee taisteluista melkoisen hankalia. Niiden aikana pelaajan oikealla peukalolla olisi nimittäin muutakin tekemistä kuin hidasliikkeisen kuvakulman säätäminen. Onneksi vain pieni osa kohtaamisista on niin tiukkoja, että kameran liikkeet aiheuttavat todellisia ongelmia.
Kokonaisuutena pelimoottori kuitenkin hoitaa tehtävänsä hyvin. Grafiikka ei enää kärsi pop-upista, vaan piirtyy pelaajan näköpiiriin kauniisti. Yksityiskohtia löytyy mukavan paljon ja tekstuureissa on potkua. Hahmomallit ovat hieman karikatyyrimaisia ja kärsivät lievästä kulmikkuudesta, mutta hoitavat kuitenkin tehtävänsä kohtuullisesti. Audiopuolella suurin osa ääninäyttelijöistä on tehtäviensä tasalla eikä ajoittain kömpelöltä kuulostava dialogikaan häiritse pahasti. Musiikit edustavat perinteistä fantasiaosastoa, mutta eivät pysty herättämään suuria tunteita tai luomaan kovin väkevää tunnelmaa.
Ongelmallisten kontrolliensa vuoksi Summoner 2 ei ole mikään mestariteos, mutta se jaksaa kuitenkin kiinnostaa koko edessä olevan seikkailun ajan. Sekä pelimaailman että sen asukkaiden suunnitteluun on uhrattu riittävästi aikaa, jotta niistä on saatu rakennetuksi aidosti mielenkiintoinen kokonaisuus. Niinpä peli onkin antoisa kokemus varsinkin tarinan seuraamisesta kiinnostuneille, runsaista tappeluista huolimatta. Kunnon toimintapeliä etsiville tulokas ei sen sijaan sovi, sillä suoraviivaisuudestaan huolimatta sen taistelusysteemi ei ole kovin palkitseva.
