Internetin keskustelualueelta tuppaa löytyvän läjäpäin 15-vuotiaita hc-pelaajiksi itseään nimittäviä naperoita, jotka ovat pari vuotta sitten pelanneet ensimmäistä kertaa jonkun konsolipelin läpi. Siitä huolimatta, kokeiltuaan pari kertaa isoveljen SNES:siä, he ovat mielestään riittävän pätevöityneitä toteamaan, että ennen pelit olivat sentään vaikeita, nyt niin helppoja. Näiden pelaajien suosittelisinkin kokeilemaan Steel Battalionia.
Itse en ollut kovin vakuuttunut siitä, kun sen ensimmäistä kertaa, vuosi sitten, E3-messuilla näin. Hillitön, yli 40 nappia, 2 joystickia ja 3 poljinta sisältävä ohjainpakkaus herätti lähinnä ihmetystä siitä, kuka hullu sen ostaisi. Silloin Capcomin osastolla kiinnosti huomattavasti enemmän Resident Evil: Zero, Auto Modellista ja Red Dead Revolver. Sevillassa X02-tapahtumassa minua kiinnosti taas enemmän Peter Molyneuxin puheet Fablesta, kuin Capcomin Steel Battalion. Siksi saankin kiittää typeriä ennakkoluulojani siitä, että Steel Battalion yllätti niin positiivisesti.
Ennen kuin alan kuitenkaan hehkuttamaan peliä, on syytä valottaa itse ohjaimen toimintoja, jolla ohjataan näitä Vertical Tankeiksi (VT) kutsuttuja, kaksijalkaisia, valtavia sotakoneita. Ohjain on välttämätön osa peliä, eli ilman sitä ei voi pelata. Ohjainta on myös kiittäminen pelin n. 200 euron suuruisesta hintalapusta. Eli normaali pelaaja tuskin tätä peliä ohjaimineen heräteostoksena ostaa, sillä samaan hintaan saa itselleen jo pelikonsolin.
Ohjainpöytä koostuu kolmesta osasta, joista vasemmanpuoleisessa osassa on liikkumiseen keskittyneet toiminnot: eli vaihteet ja joystickista määrätään suunta. Ilotikun päässä olevalla tikulla saa käännettyä kameraa ja painamalla sen pohjaan kamera keskittyy menosuuntaan päin. Keskipaneelissa on kommunikointiin liittyvät napit ja monet aseisiin liittyvät napit kuten aseiden lataaminen ja vaihto. Oikealla puolella sijaitsee taas tähtäintä ohjaava joystick(eli tähtäintä pyörittämällä ei kamera liiku samalla), josta löytyy myös kohteen lukitsin ja aseille tulikomennot antavat kaksi liipaisinta. Ohjaimessa on myös yksi mukava yksityiskohta, nimittäin suurimmaksi osaksi nappien alla on valot ja nämä välkkyvät mukavasti mm. VT:n lähtiessä käyntiin tai sen tuhoutuessa. Kolme poljinta toimivat kaasuna, jarruna ja buustina.
Väkisinkin tulee mieleen, että miksi tätä peliä ei voitu tehdä niin, että kaikki toiminnot pelistä olisi löytynyt valikkojen takaa ja näin peliä voisi pelata normaalilla ohjaimella. Tosiasia kuitenkin on se, että tällainen massiivinen ohjain tuo mukavasti tunnelmaa peliin. Tunnelmaa tuo myös toinen kritisoitu osa-alue. Nimittäin mittaristo kuvaruudussa ja muut härvelit vievät noin puolet kuvaruudusta ja näin VT:stä ei kovin hyvin näe ulos. Se, että kartan saa halutessaan nostaa pois näkökentän edestä, ei paljoa lohduta. Hivenen helpotusta tuo pieni ruutu kojelaudassa, joka antaa näkymää halutessa niin sivuilta, takaa kuin ylhäältäkin. Kameran voi myös pistää seuraamaan tähtäimen liikkeitä. Suurempi TV auttaa tässä asiaa, mutta on pelaajasta kiinni, kuinka paljon tällainen häiritsee. Mielestäni VT:stä näkee ihan tarpeeksi ulos. Joka tapauksessa reippaat 50 tuntia pelattuaan saa koodin, jolla saa kuvakulman ohjaamon ulkopuolelle.
Kun ohjain on varsin monimutkainen, niin pelissähän on tietysti kattava harjoitusosio? Dream on! Kun pelaaja luo aluksi oman hahmonsa ja alkaa pelaamaan, pistetään hänet koulutukseen, joka ei ehdi edes alkamaan, kun viholliset hyökkäävät tukikohtaan. Ei ole aivan ennen näkemätön juttu, että pelin alussa käy näin, mutta tässä tapauksessa syntyy todella tunne, että nyt ollaan saappaat nilkkoja myöten suossa. Siitä sitten arpomaan 40+ napista, miten se VT saadaan käyntiin, muusta nyt puhumattakaan. Saamani manuaali ei ollut kovin valaiseva, mutta käsittääkseni myyntiversiossa oleva manuaalin pitäisi olla varsin kattava. Mutta tosipelaajahan ei manuaaleja tarvitse, eikös?
Pelaajalle käy siis heti kättelyssä selväksi, että VT:n ohjaaminen ei ole helppoa ja se tulee aluksi kaadettua tuskallisen monta kertaa. Mukava yllätys oli myös se, että kun räjähtää VT:n mukana taivaan tuuliin, niin pelaajan profiili saa deleteä ja koko ura häviää pelin muistista. Heittoistuimen laukaisunapin painamiseen tulee todella tunnetta, kun tietää, että jos olet myöhässä, pääset aloittamaan pelin alusta. Heittoistuin siis pelastaa, mutta voit sitä painamalla sanoa myös hyvästit osalle rahoistasi. Näin massiiviset sotakoneet nimittäin maksavat ja jos rahat loppuvat, komeilee tyly ?game over? ?teksti ruudulla. Armoa ei anneta, kesken tehtävän ei voi tallentaa ja pelin saakin aloittaa hyvin monta kertaa alusta. Tällainen ratkaisu takaa ainakin sen, että tehtävät tulevat tutuiksi ja kampanja ei ole heti pelattu läpi.
Vaikka tehtävät ovat enimmäkseen tuhoamista, ne voi suorittaa eri tavalla. Esimerkiksi voi valita eri reitin, mutta samalla voi joutua valitsemaan painorajoitusten takia kevyemmän VT:n jne. Taktikointi on poikaa, panoksia ei ole rajattomasti ja tehtävät saa läpäistyä vasta monen erehdyksen kautta. Tiimiin on turha luottaa, sillä tekoälyn johtamat typerät VT:t toimivat lähinnä tykinruokana ja onnistuvat ahtaissa paikoissa tukkimaan pelaajan tien. Nämä välillä käsittämättömästi paikallaan pyörivät tekoälyn ohjaamat VT:t ovatkin pelin heikointa antia. Pelistä löytyy myös sellainen mukava ominaisuus, että kesken tehtävää peliä ei voi pistää pauselle. Tämän voi onneksi kiertää repimällä ohjaimen irti Xboxista, jolloin ruudulle ilmestyy varoitusteksti ja pelin tapahtumat keskeytyvät, kunnes ohjaimen pistää takaisin kiinni ja painaa start-nappia.
Steel Battalionista löytyy erilaisia vaikeustasoja, joista osan saa auki myöhemmin. Lisää erilaisia Vertical Tankkeja saa ostaa pelin edetessä, kuten myös muita varusteita. VT:n aseistusta voi vaihdella, mutta perusidea on se, että jokaisella VT:llä on ensisijainen ja toissijainen ase. VT:n ominaisuuksien virittelyä olisi kaivannut enemmänkin, mutta näinkin homma toimii. Kaikki toimii myös graafisella puolella, vaikka osaan Capcomin rohkea linja ei välttämättä purekaan. Kaikki pelissä on varsin rosoisen näköistä, haalistuneen pehmeää ja minimalistista. Ympäröivä maailma näyttää paikalta jonkun ydintalven jälkeen tai kuin kaikki olisi kuvamateriaalia jostain suorasta uutislähetyksestä sotatoimialueelta. Erittäin tyylikkäät uusinnat ansaitsevat myös erikoismaininnan, mutta risuja tulee siitä, että rakennukset piirtyvät rumasti horisonttiin ja piirtoetäisyydellä ei juhlita. Valikot ja tehtävien annot ovat aika karua katseltavaa eli näyttäviä välianimaatioita ei pelistä löydy. Tietyllä tavalla tällainen karu meininki sopiikin pelin.
On tietysti selviö, ettei Steel Battalion tule myymään jo hintansa takia huimia määriä. Se sopiikin vain kovimmille mech-toiminnan ystäville ja niille, jotka haluavat kavereidensa silmissä kohota hc-pelaajien eliittiin. Vaikka olen vakaasti sitä mieltä, että Steel Battalion lähes on järjetön ostos, niin arvosanan annan itse pelistä, eikä siinä oteta huomioon pelin hillitöntä hintaa. Sillä Steel Battalionilla ei ole mitään mahdollisuuksia tarjota vastinetta rahalle, kun kaiken lisäksi tätä kallista ohjainta ei voi käyttää missään muussa nykyisessä tai tulevassakaan pelissä (ainakaan näillä näkymin). Capcom tosin suunnittele online-versiota, joka olisi kyllä loistava lisä tähän peliin.
Itse pelinä Steel Battalion on kuitenkin mainio, haastava, tyylikäs ja varsin unohtumaton kokemus, joka tarjoaa pitkäksi aikaa iloa. Vaikka Steel Battalion ei ole mikään ehdoton simulaatioiden kuningas, niin pelkästään ohjain takaa värisyttävän pelikokemuksen. Allekirjoittaneelle tämä peli maistuukin huomattavasti paremmin kuin vaikka arcade-
meininkiin luottava Mech Assault. Ja onhan Capcomia ihailtava tästä omaräisestä vedosta, sillä toisin kuin monet muut pelitalot, sillä löytyy vielä uskallusta tehdä rohkeita ratkaisuja pelien suhteen.