Tähtien Sota-peleistä ei voi puhua mainitsematta niiden kyseenalaista mainetta. Playstation 2:n omistajia lykästää jälleen kerran, sillä Rainbow Studiosin Racer Revenge on mainion avaruusräiskintä Starfighterin jälkeen paras konsoleilla nähty Star Wars- julkaisu. Episodi II:n aikoihin sijoittuvassa taustajuonessa varttunut Anakin puhaltaa pölyt lentäjän kakkuloistaan ja palaa kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen takaisin rakettikelkkaradoille. Pelin mukaelma Phantom Menacen podracer- kohtauksessa kuvatusta galaktisesta moottoriurheilusta on leffalle uskollinen. Sisällöltään peli on kieltämättä niukka ja kaavamainenkin, mutta jättää silti toivomaan enemmän.
Yksinpelimuodoista pelattavana ovat tyypilliset harjoittelumuodot aika-ajoista vapaaseen ajamiseen sekä kertaluontoisiin kisoihin. Jäntevämmässä turnausmuodossa luotsataan yksi 20 pilotista voittajaksi sekä avataan uusia aluksia ja ratoja pelattavaksi. Turnaus jakautuu kolmeen sarjaan, joissa mitalisijoitus oikeuttaa jatkoon.
Turnaussijoituksista tilille kilisee voittoja joita saa sijoittaa aluksensa kehittämiseen romukauppias Watton verstaalla osakilpailujen välillä. Vastapelureita pientareelle murjomalla palkkiot voivat jopa kaksinkertaistua. Kullakin aluksella on seitsemän ominaisuutta, jotka vaikuttavat ajokin ominaisuuksiin nopeutesta käsittelyyn ja tuiki tärkeän turbon kestävyyteen.
Kevyt vaikeustaso korostaa kolmentoista osakilpailun kauden lyhytikäisyyttä. Parissa hankalammassa kilpailussa mitaleista kirkkain riippui rinnuksilla viimeistään kolmannella kerralla. Läpipeluun jälkeen Darth-parin Maul ja Vader taikka nuoren Anakinin voittaminen pelattavaksi rataennätyksiä tehtailemalla tuskin kiihottaa muita kuin paatuneimpia fanaatikkoja.
Pähkinänkuoressa Racer Revengeä voisi kuvailla aseista riisutuksi Wipeoutiksi. Ajettavuus mukailee hyvin pitkälle Sonyn futuristisia kaahailuja ja tuntuu aivan yhtä hyvältä. Mielenkiintoisena ominaisuutena kontrollit voi säätää siten, että ohjaintikut säätelevät ajokin moottorien voimakkuutta. Idea on loistava, mutta valitettavasti Dual Shockin tatit ovat liian epätarkkoja.
Aseet eivät kuulu podracer- turnaukseen, joten ainoa tapa suistaa kilpailijat radalta on moukaroida poloisia omalla aluksellaan. Tekoäly on kaikkea muuta kuin passiivinen, joten yhdelläkään kierroksella ei säästy kilpakuskien kaunalta. Tunnelma on korkealla kun kipinöitä toisistaan iskevät alukset kiitävät rinnakkain maalilinjalle yleisön yltyessä suosionosoitusten myrskyyn.
Häijyn luonteen lisäksi menopelin turbo on tärkein voiton välikappale. Motion blur- tehosteen ryydittämänä turbo työntää suihkuturbiinit äärirajoilleen, jolloin ne ylikuumenevat ja liian kovassa rääkissä roihahtavat tulipalloiksi. Niin kauan kun eivät satu omalle kohdalle, räjähdykset ovat varsin vaikuttavia. Reen saamat lommot oikenevat automaattisesti korjausnapista, mutta sillä jujulla että turbo poistuu väliaikaisesti käytöstä. Turbon ja automaattikorjauksen tasapuolinen hyödyntäminen nousee kantavaksi ideaksi voittoa tavoitellessa.
Kiivaimmillaan peli on kypäräkamerasta seuratessa, jossa moottorit jyrisevät kahden metrin päässä sieraimista ja maisemat singahtavat silmille hurjalla vauhdilla. Muita kuvakulmavaihtoehtoja on neljä, kaikki yhtä toimivia. Ajaminen ei ole silkkaa suoraviivaista kaahailua, vaan reitit ovat täynnä esteitä luonnonmuodostelmien ja rakennusten muodossa. Oikoteitä ja reittivalintoja on jokaisella radalla vähintään pari, usein enemmänkin. Osa on täysin ilmeisiä, osa vaikeammin tavoitettavissa, eivätkä kaikki aina oikaise matkaa. Syrjäsilmällä tarkkailtava tutka helpottaa reittivalintojen tekemistä.
Grafiikka on terävää ja pyörii enimmän aikaa kangertelematta. Turnauksen edetessä pelattavaksi avautuvat orgaaniset kaupungit, viidakot ja satumaiset kristallimaailmat on kaikki toteutettu taidokkaasti. Radan varsille on ripoteltu kiitettävän runsaasti rakennuksia ja luonnonmuodostelmia. Kanjonien halkoman Tatooinen hiekka-aavikkoistakin on jollakin ilveellä saatu kiinnostavia. Vain tunkkaiset tehdaskompleksit laavavirtoineen eivät asetu Lucasin universumiin uskottavuusongelmitta.
Jos kilpailutilanteiden suhinat ja hurinat eivät ole suoraan leffasta, ne ovat erittäin hyviä jäljitelmiä. Äänimiesten omistautumisesta kertoo paljon se, että legendaarisessa Boonta Evessä paukkuvat väijyksissä vaanivien Tusken- ryöväreiden kiväärit, vieläpä oikeassa kohtaa! Tunnelmamusiikista huolehtii Lucasin hovisäveltäjä John Williams. Leffan kilpa-ajokohtauksen toisinto Episodi 1:n soundtrackin vauhdittamana saa Wipeoutin scifikaahailun tuntumaan ikävän pahviselta. Jos rasittavasti kuittaileva selostaja unohdetaan, Racer Revenge pursuaa ehtaa Star Wars- tunnelmaa.
Toimivan sci-firallin palaset loksahtavat Racer Revengessä yhteen kuin Tetris- palikat: Pelissä on hieno tunnelma, hiuksia liehuttavaa vauhtia ja ensiluokkaisen sujuva ajettavuus. Tekniikastakaan ei voi moittia kuin heikkoa piirtoetäisyyttä, joka kiusaa silmätikuksi asti vain kaksinpelissä. Ajokkien yksipuolisuus sekä ratojen ja pelimuotojen vähyys jättävät siltikin peliin tyhjiön, jota ei parempikaan kisafiilis tai sutjakampi kaksinpeli täyttäisi. Wipeoutin ja Star Warsin faneille pienellä varauksella.