Star Trek -pelejä ei ole koskaan voinut syyttää liian korkeasta laadusta, mutta onneksi jokaiseen sääntöön on olemassa poikkeuksensa. Tässä tapauksessa sellainen on Voyager-sarjaan pohjautuva Elite Force. Viihdyttävän räiskintäpelin Playstation 2 -versio tosin törmää muutamiin teknisiin ongelmiin, jotka vievät siltä sen parhaan terän.
Pelin tapahtumat saavat alkunsa, kun Voyagerin kimppuun hyökkää tunnistamaton avaruusalus. Hyökkääjän tuhoutuminen avaa oudon aliavaruus-vääristymän, jonka siirtää Voyagerin miehistöineen keskelle lukemattomia avaruusalusten hylkyjä. Pois olisi tietenkin päästävä, mutta sitä ennen on selvitettävä koko joukko erilaisia ongelmia. Voyager vaatii huomattavia korjauksia ennen kuin se pääsee edes liikkeelle ja koko aluetta ympäröivä rajoitinkenttä pitäisi pystyä poistamaan. Pelaaja viedään keskelle tätä kaikkea vaaratilanteiden selvittämiseen erikoistuneen Hazard Teamin aliluutnantti Munron roolissa.
Pelin juoni on rakennettu tiiviiksi jatkumoksi, jossa pelaaja pysyy päähenkilön mukana jatkuvasti. Tarjolla ei siis ole pelkästään irrallisia, videopätkien avulla toisiinsa liitettyjä tehtäviä, vaan yhtenäinen ja loogisesti etenevä tarina. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaajan on vihollisten ampumisen ja erilaisten Voyagerin korjaamiseen liittyvien tehtävien lisäksi myös käytävä kanttiinissa rentoutumassa, sairastuvalla tarkastettavana ja varustevarastolla hakemassa aseita. Tapahtumissa ei ole katkoksia, vaan pelaaja kokee saman kuin aliluutnantti Munrokin. Tämä tuo juoneen jatkuvuutta ja vetää pelaajan vähitellen yhä tiiviimmin mukaan pelin maailmaan.
Läsnäolon illuusiota tukee myös Voyagerin miehistö, jotka on toteutettu varsin taitavasti. Kaikkialla aluksen käytävillä näkyy korjaushenkilökuntaa ja muuta väkeä, jotka käyvät keskenään uskottavilta kuulostavia keskusteluita. Pelaajan mahdollisuudet kommunikoida muiden kanssa ovat tosin aika vähäiset, mutta efekti on silti toimiva. Sitä parantaa entisestään se, että tehtävillä Munron ei tarvitse seikkailla yksin, vaan hänen mukanaan on yleensä pari muuta Hazard Teamin jäsentä. Näiden toimia ohjaa kohtuullisen fiksu tekoäly, jonka ansiosta kaverit eivät ole pelkkää tykinruokaa, vaan osaavat myös puolustaa itseään tehokkaasti. Sama ei valitettavasti päde vihollisiin, joiden älykkyydessä olisi paljon toivomisen varaa. Suurin osa vastustajista tulee nimittäin suoraan pelaajan kimppuun välittämättä vähääkään omasta turvallisuudestaan.
Kenttäsuunnittelun suhteen peli on vankkaa keskitasoa. Mitään merkittäviä uudistuksia tai tavallisuudesta poikkeavia ideoita ei esitellä, vaan suurin osa tilanteista on tuttuja kaikille räiskintäpelejä pelanneille. Suurten vihollislaumojen lahtaaminen on selvästi pääosassa, mutta myös hiiviskelylle ja yksinkertaiselle ongelmanratkonnalle on jätetty tilaa. Nämä eri osa-alueet on tasapainotettu onnistuneesti, joten toimintajaksoihin ei pääse kyllästymään, mutta pelin tempo pysyy koko ajan hyvänä. Kenttien suoraviivaisuudesta on tosin pakko esittää hieman kritiikkiä, sillä loppujen lopuksi pelaajalla ei ole oikeataan minkäänlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten tapahtumat etenevät. Kekseliäisyydelle ei ole jätetty lainkaan tilaa, vaan pelaajan on löydettävä kaikki piilotetutkin reitit päästäkseen pelissä eteenpäin.
Kontrollipuolella useimpia pelaajia tulevat vastaan kaikki tutut konsoliräiskintöjen ongelmat. Pelin sankaria liikutellaan DualShockin vasemmalla ja tähtäintä oikealla tatilla. Systeemi on vuosien saatossa muuttunut suhteellisen luontevaksi, mutta kovin onnistuneena sitä ei voi vieläkään pitää. Vihollisiin osuminen vaatii jatkuvaa säätämistä ja liikkeestä ampuminen on lähes mahdotonta. Onneksi peli tukee USB-hiirtä ja -näppäimistöä, joiden kanssa pelaamisesta tulee huomattavasti helpompaa. Kontrolleissa olisi kuitenkin muutakin parantamisen varaa, sillä hyppyjen tähtääminen on kaikkea muuta kuin helppoa ja jostakin syystä pelin sisäisten näyttöpäätteiden ja konsoleiden käyttäminen vaatii lähes aina pari napin painallusta.
Elite Forcen PC-versio oli rakennettu Quake III:n pelimoottorin päälle ja samaa pohjaa on käytetty myös PS2-käännöksessä. Sonyn musta laatikko ei kuitenkaan pysty pyörittämään pelin grafiikkaa kovin hyvin. Toiminta alkaa paikoitellen puuroutua jo kolmannen vastustajan ilmestyessä ruudulle ja runsaat yksityiskohdat saavat pelin yleensä nikottelemaan pahasti. Tämä on sinänsä hieman hämmentävää, sillä graafisesti Elite Force ei ole edes mikään poikkeuksellisen näyttävä kokonaisuus. Hahmot on tosin toteutettu hyvin, mutta monet kentät kärsivät itseään toistavasta ja yksinkertaisesti mielikuvituksettomasta ulkoasusta.
Kuten 3d-räiskintöjen lajityyppiin oleellisesti kuuluu, Elite Forceen on rakennettu myös moninpeli-mahdollisuus. Multitapin avulla mukaan mahtuu maksimissaan neljä pelaajaa, jotka pääsevät ottamaan toisistaan mittaa jaetulla ruudulla. Erilaisia kenttiä löytyy yli 30 kappaletta, joten aivan heti hupi ei pääse loppumaan kesken. Positiivinen yllätys on myös se, että yksinpelistä tutut nykimisongelmat pysyvät varsin hyvin kurissa, elleivät kaikki pelaajat päädy ammuskelemaan toisiaan yhtä aikaa. Kenttiä olisi sen sijaan saanut tiivistää jonkin verran. Varsinkin kahdella pelaajalla otteluista voi tulla hieman tapahtumaköyhiä, kun vastustaja on liian helppo kadottaa laajoihin sokkeloihin.
Sisältönsä puolesta Star Trek: Elite Force on taitavasti rakennettu ja viihdyttävä kokonaisuus. Sen ongelmat ovatkin lähinnä teknisiä. Mikäli DualShockin voi korvata USB-hiirellä ja näppäimistöllä eikä pelimoottorin nykimisen anna häiritä itseään, Elite Force on yksi parhaita Playstation 2:lle viime aikoina julkaistuja räiskintäpelejä. Sen verran merkittäviä nämä ongelmat kuitenkin ovat, ettei peliä voi suositella aivan varauksetta.
