Splinter Cell -pelisarjan päähenkilö Sam Fisher ottaa uusimmassa osassa Convictionissa mallia Jack Bauerista. 24-tv-sarjan päähenkilö hakkaa pahiksia ja kiduttaa heiltä tietoja, ja niin toimii myös uusi, synkempi Fisher.
Synkistymisen lisäksi Conviction vetää pelisarjaa satunnaisia pelaajia suosivaan arcade-suuntaan. Tämä on adrenaliini-hiippailua: enää ei tarvitse vaania ja tarkkailla, vaan riittää, että keksii jonkun summittaisesti toimivan suunnitelman ja pistää menemään. Uutena mekanismina pelissä on elokuvallinen teloitustoiminto, jolla Fisher niittaa monta vihollista kerralla. Sitä pääsee käyttämään, jos ensin tappaa vihollisen lähitaistelussa.
Parhaimmillaan peli onkin silloin, kun pelaaja saa ensin valittua teloitettavat viholliset, hypää esiin, murhaa käsin ensin yhden vihollisen, ja teloittaa sitten kaikki loput. Parissakymmenessä sekunnissa kuolee huoneellinen jengiä, ja pelaaja tuntee olonsa todelliseksi superninjaksi.
Splinter Cellin yksinpelikampanjassa Fisher yrittää pelastaa tytärtään ja pysäyttää entisen työnantajansa Third Echelonin katalia suunnitelmia. Pelattavuuden kannalta kaikki parhaat paukut on varattu pelin alkupuolelle. Ensimmäisten tuntien aikana Conviction on loistava peli, joka tykittää uusia, hienoja ideoita jatkuvaa tahtia.
Valitettavasti pelin puolivälin jälkeen meininki alkaa hyytyä. Tilanteet alkavat käydä taktisesti yksipuolisemmiksi ja hiippailun merkitys laskee. Paikoin peli tuntuu kehnolta Modern Warfarelta. Moninpeli on yksinpeliä parempi, ja tarjoaa monipuolisuudessaan pelin parhaat hetket.
Conviction on erittäin tyylikäs. Erityisen hieno ratkaisu on peliohjeiden heijastaminen valtavilla, valkoisilla kirjaimilla pelin maisemiin ja rakennuksiin. Silloin, kun Fisher on piilossa varjoissa, maailma muuttuu mustavalkoiseksi. Sam Fisherin äänenä on möreä, uskottava Michael Ironside. Pienenä mutta ärsyttävänä tyylivirheenä rivipahisten mölinät toistuvat aivan liian usein, ja ovat lisäksi töksähtävän aggressiivisia pelin muuten tyylikkäässä maailmassa.
Convictionin kentät päättyvät kuulusteluosuuksiin, joissa pelaaja pistää Fisherin hakkaamaan pahista, kunnes tämä kertoo tietonsa. Ensimmäisellä kerralla tuntuu raflaavalta osallistua Fisherin kovisteluun. Toistuessaan nämä kohtaukset alkavat ällöttää. Ei se kidutus nyt niin hienoa ole, ei vaikka asialla olisi uusi, tylympi Sam Fisher.
Splinter Cell on tyylikäs hiippailupeli niille, jotka eivät jaksa hiippailla loputtomiin. Se on yksi niistä peleistä, joiden lyhyt yksinpeli opettaa pelaamaan moninpeliä, mutta moninpelininjailu toimiikin sitten oikein hyvin.
PÄÄSTÖTODISTUS
Sam Fisher murhaa ja kiduttaa pelissä, joka alkaa hyvin mutta hyytyy sitten.
– JUHANA PETTERSSON