Populaarikulttuuri on jossain vaiheessa 90-lukua vinksahtanut mielenkiintoiseen suuntaan. Ennen supersankari-elokuvat ja -pelit olivat paria poikkeusta lukuun ottamatta varsin kehnoja tuotoksia, jotka olivat kova pala purtavaksi jopa kaikkein innokkaimmille faneille. Nyt leffateattereihin on kuitenkin alkanut ilmestyä hyvin tehtyjä ja viihdyttäviä supersankari-leffoja, joista viimeisin on ollut Spiderman. Mutta pystyykö sen pohjalta väännetty PS2-peli seuraamaan Activisionin aiemman Spiderman-sarjan jalanjälkiä vai onko kyseessä tyypillinen elokuva-lisenssin turvin tehty tusinatuote?
Pelin kontrollit esittelevä harjoitustehtävä antaa edessä olevasta seikkailusta varsin lupaavan kuvan. Sankari nimittäin tottelee ohjainta hyvin ja tarjolla oleva liikevalikoima on sekä monipuolinen että sarjakuvien hengessä tehty. Hämis liikkuu sujuvasti ja luontevasti niin juosten kuin seiniä ja kattoja pitkin kiipeillenkin. Seittien avulla pystyy heilahtelemaan rakennuksesta toiseen, singahtelemaan nopeasti lyhyitä matkoja joko eteen- tai ylöspäin ja paketoimaan vihollisia hetkeksi paikoilleen. Lisäksi Hämähäkkimies osaa kääriä nyrkkinsä seitillä lyöntien tehostamiseksi ja luoda ympärilleen suojaavan seittikilven.
Vihollisten mätkimisessäkin on mukavasti tunnelmaa. Periaatteessa käytössä on vain yksi lyönti- ja yksi potkunappi, mutta näiden yhdistelmillä saadaan aikaiseksi parikymmentä erilaista erikoishyökkäystä, jotka opitaan vähitellen pelin edetessä. Erittäin antoisa on myös mahdollisuus paiskoa kentän irtaimistoa vihollisia päin. On yllättävänkin tyydyttävää seistä rengaspinon takana odottamassa kohden juoksevaa vastustajaa ja tyrmätä tämä sitten lentelevillä autonrenkailla. Vaikeustason kasvaessa suora ”hakkaa päälle” -mentaliteetti ei myöskään toimi kovin hyvin, vaan pelaajan on oikeasti hyödynnettävä kaikkia seittisingon kykyjä päästäkseen pelissä eteenpäin.
Parin ensimmäisen oikean tehtävän jälkeen usko pelin tarjontaan alkaa kuitenkin hiipua. Ensimmäisessä on tarjolla sinänsä erittäin viihdyttävää seittisingahtelua New Yorkin keskustassa. Pilvenpiirtäjien välissä keinuminen ja seiniä pitkin kiipeileminen toimii hyvin, mutta sisältönsä puolesta tehtävä on pelkkää etsi-ja-hakkaa -vääntöä. Pelaajan on kukistettava parikymmentä jengiläistä, joiden joukosta löytyy myös Ben-sedän ampunut roisto.
Seuraava tehtävä jatkaa samaa metsästysretkeä, mutta tällä kertaa sisätiloissa. Tarjolla on taas suoraviivaista pahisten hakkaamista pienellä hiiviskely-osuudella höystettynä. Hämiksen siirtäminen ahtaisiin käytäviin ja huoneisiin ei kuitenkaan ole kovin onnistunut idea. Sisätiloissa pelin kameraongelmat ovat nimittäin juuri niin pahoja kuin kaikkia pintoja pitkin vapaasti kulkevan sankarin kohdalla voi olettaakin. Seinillä ja katossa lähistöllä liikkuvia vihollisia on erittäin vaikeaa havaita ja lattiallakin kamera osoittaa lähes poikkeuksetta täysin päinvastaiseen suuntaan. Monet tappelut tuleekin hoidettua puolittain sokkona, sillä DualShockin oikeasta tatista liikkuvan kuvakulman pyörittelyyn ei toimintakohtauksissa jää juuri aikaa.
Ikävä kyllä, nämä kaksi ensimmäistä tehtävää kiteyttävät pelin sisällön varsin hyvin. Avoimien ulkokenttien kohdalla pelaaminen on vielä hauskaa, mutta etenkin hiiviskely-painotteiset sisätiloihin sijoittuvat osuudet voivat olla suorastaan tuskallisia kokemuksia. Jatkuvasti väärään suuntaan tuijottava kamera nimittäin tapattaa sankarin useampaankin otteeseen. Eikä useimpien tehtävien sisällössäkään ole hurraamista. Tappelut on kyllä hoidettu tyylillä, mutta sitä puolta pelistä löytyy yksinkertaisesti liikaa. Mielenkiintoista vaihtelua tarjoavat erittäin runsaiden bonusten lisäksi ainoastaan pari takaa-ajo -tehtävää, joissa Hämiksen on yritettävä pysyä pakenevan pahiksen kannoilla.
Tarinallisesti peli seuraa elokuvan tapahtumia, joskin hyvin vapaamuotoisesti. Mukaan on ahdettu runsaasti uusia juonenkäänteitä ja kohtauksia, joiden avulla peliin on saatu enemmän kenttiä ja pelattavaa. Nämä lisäykset eivät valitettavasti ole erityisen kekseliäitä, vaan niiden yhteys elokuvan tapahtumiin jää usein melko näennäiseksi.
Pelattavuutta haittaavasta kamerasta ja liian yksipuolisesta sisällöstä huolimatta pelin tusinatuote-luonteesta kertoo kuitenkin eniten sen karkea grafiikka. Laajoissa ulkoilma-kentissä yksinkertainen tyyli ei pääse pahemmin haittaamaan, mutta sisätiloissa karu totuus iskee armotta. Hahmot on mallinnettu laiskasti, tylsähköt tekstuurit toistavat pahasti itseään ja monet efektit ovat lähes amatöörimäisen näköisiä. Hämiksen liikehdintä on sentään animoitu hyvin, mutta se ei riitä pelastamaan muuten kehnosti tehtyä ulkoasua.
Loppujen lopuksi seittisinko pystyy juuri ja juuri välttämään useimpien leffapelien kohtaloksi koituvan romukopan. Sen pelastukseksi koituvat ennen kaikkea ulkoilma-kenttien vapaus, monipuoliset kontrollit ja viihdyttävä tappelusysteemi, joiden ansiosta pelin parissa viihtyy kohtuullisen hyvin. Karkea grafiikka, yksipuolinen sisältö ja tuskalliset kamerakulmat nakertavat kuitenkin peli-iloa sen verran pahasti, ettei Spiderman: the Movieta voi parhaalla tahdollakaan pitää kovin merkittävänä julkaisuna. Innokkaimmille Hämis-faneille siitä irronnee kuitenkin kokeilemisen arvoista peliviihdettä.
