Vanhoja pelejä tulee aina silloin tällöin muisteltua haikeana. Emulaattoreilla saa jonkinlaista helpotusta nostalgian nälkään, mutta konsolipelien pelaaminen pc:llä on yhtä suuri tyylivirhe kuin konsoleille yksinkertaistetut pc-pelit. Sega on huomannut markkinaraon ja pakannut kasan vanhoja Sonic -pelejä yhteen pakettiin. Mikä sen katevämpää kuin laittaa vanha koodi uusiin kuoriin ja lätkäistä hintalappu päälle, mutta onko näistä naavapartojen suosikeista enää mihinkään?
Moni ei olisi uskonut näkevänsä päivää, kun Sonic vilistää Nintendon ruudulla. Aikoinaan Nintendolla oli Mario. Segan oli luotava oma maskottinsa ja rakennettava vielä peli ympärille. Vaikka siilit eivät ole tunnettuja nopeudestaan, niin Sonic vastasi Mariolle lähinnä nopeudellaan. Myös vaihtoehtoiset reitit olivat uutta tasohyppelyiden muotoaan hakevassa genressä.
Paketti sisältää kaikki Megadriven pelit: Sonic The Hedgehog, Sonic The Hedgehog 2, Sonic The Hedgehog 3, Sonic & Knuckles, Sonic 3D Blast, Sonic The Hedgehog Spinball, Dr. Robotnik’s Mean Bean Machine. Pelit on käännetty Gamecubelle loistavasti alkuperäisessä muodossaan. Äänet ja grafiikka eivät ole kärsineet yhtään. Kontrollit toimivat hyvin analogisuudesta huolimatta, eikä kokemus juurikaan kärsi uudesta pelikoneesta. Vähän turhan tarkkaa autenttisuutta on noudatettu tallennuksen suhteen, joka toimii vanhojen pelien ehdoilla. Salasanat kuuluvat ihan syystä historiaan.
Vaikka aika kultaa usein muistot, niin vanhat 16-bittiset Sonicit ovat yhä edelleen pelattavaa tavaraa. Nykyään pelit ovat niin täynnä sälää ja krumeluuria, että on rentouttavaa istua pelin ääreen, jossa grafiikalla ja ominaisuuksilla ei vielä röyhistelty, vaan ainoastaan pelattavuus ratkaisi. Varsinkin Sonic 1 ja 2 iskevät edelleen hyvin. Pelattavuus on sujuvaa ja mutkatonta unohtamatta sopivaa haasteellisuutta. Uusien hahmojen tullessa mukaan homma vesittyy pahasti jatko-osissa. Yksinkertainen pelattavuus kärsii, kun uusien hahmojen vuoksi on tehty kompromisseja kenttäsuunnittelun suhteen. Sonic 3D Blast iskee viimeisen naulan Sonic-pelien kultakaudelle ja aloittaa uuden 3D-sukupolven, jossa on tasan yhtä paljon lennokkuutta kuin märässä rätissä.
Sonic ei aikoinaan iskenyt aivan yhtä kovaa kuin Mario eikä uudelleen lämmittely muuta juurikaan tilannetta. Yleisesti Sonic pelien suurin ongelma on lievä epätasaisuus. Välillä meininki on hulvattoman nopeaa ja sujuvaa haastetta unohtamatta, mutta joissain kohdissa meno hyytyy aivan tavalliseksi hypi pompi -toiminnaksi. Jos näitä pelejä ei aikoinaan tullut pelattua, niin nyt kannattaa viimeistään tutustua, sillä näiden pelien ääreen palaa huomattavasti mieluummin kuin uuden Sonic Adventure 2: Battlen. Pussillinen vanhoja pelejä voi olla parempi kuin yksi uusi.
Spinball ja Mean Bean Machine ovat selkeästi oman aikansa rahastuspelejä, mutta hetken iloa niistä irtoaa hyvin. Spinballissa Sonic toimii flipperin kuulana. Kummallinen idea, joka viihdyttää parin pelikerran verran. Mean Bean Machine on taas tetrisklooni, jolla ei ole paljon mitään uutta annettavaa koko puzzle pelien-valtavaan viidakkoon. Kaksinpelinä saattaa viihdyttää muutaman minuutin.
Pelin mielenkiintoisin anti on takapaketissa mystisesti luvatut extra-pelit. Extra-pelien avaamisesta on ilmeisesti päättänyt firman sadistisin henkilö, sillä saadakseen kaikki pelit pelattavaksi pitää pelaajan käynnistää jokainen peli 50 kertaa. Kun jokainen käynnistys kestää ihan mukavan tovin, eikä Mean Bean Machinen kaltaisia pelejä tule varmasti luontaisesti kovin montaa kertaa pelattua, saa pelejä käynnistellä ihan työkseen. Puolet aukeavista peleistä ei sitä paitsi edes ole varsinaisesti uusia pelejä, vaan jo muinoin Sonic-peleihin upotettuja ominaisuuksia, joissa vanhoja osia pystyi pelaamaan läpi uusien osien hahmoilla.
Aidosti ihan uudet pelit ovatkin sitten todellista herkkua. Flicky ja Ristar edustavat puhdasta pelattavuuden iloa parhaimmillaan. Flicky näyttää ja kuulosta 8-bittiseltä, mutta rujon ällösöpön ulkokuoren alta paljastuu addiktoiva pelikokemus. Tarkoituksena on kerätä tipuja turvaan ilkeiltä kissaeläimiltä. Tiput kerääntyvät mukaan yksi kerrallaan letkan hännille. Kissojen yli voi hyppiä, mutta taidokas tipujen pelastaja pommittaa kissat edestään esimerkiksi eteen sattuvalla tuolilla. Ei tätä viikkoja pelaa putkeen, mutta aina silloin tällöin Flicky tarjoaa mukavaa retroilua.
Viimeisimpiin Megadrive-peleihin lukeutuva Ristar on unohdetty klassikko. Värimaailma on mieltävääntävän kaikenkirjava, mutta sopii pelin tyyliin loistavasti ja erottaa Ristarin massasta. Nerokkain oivallus on pelihahmon venyvät kädet, joilla pystyy tekemään miltei mitä tahansa. Siinä missä Sonic on päätöntä hulabaloojuoksua, niin Ristar on pikemminkin leppoisaa löntystelyä ja kurkottelua. Löntystely ei kuitenkaan ole missään nimessä tylsää, sillä pelitilanteet ovat monipuolisia, eikä turhaa tahkoamista juuri ole. Ristar jakaa varmasti mielipiteet inhoajiin ja rakastajiin, mutta itse pidin peliä koko paketin parhaimpana.
Pelien lisäksi löytyy myös muuta lisämateriaalia. Pari videota, muutama piirros ja sarjakuva jättävät suuhun hyvin laimean maun. Muutama pätkä kulissien taakse ei olisi ollut pahetteeksi, nyt koko materiaali tuntuu lähinnä uuden pelin mainokselta. Sonic CD:n intro ja loppuvideo kannattaa katsastaa ehkä universumin ärsyttävimmän laulun takia.
Kaiken kaikkiaan Sonic Mega Collection on onnistunut kokoelma. Vanhaa Megadrivea ei ole enää kuin onnekkaimmilla, joten on todella mukavaa, että muistojen verestäminen onnistuu myös uuden sukupolven konsolilla. Elämä ei ollut ennen yhtään sen köyhempää, vaikka pelit jauhoivatkin vain kahta ulottuvuutta. Toivottavasti muutkin pelijulkaisijat ymmärtävät tehdä helppoa rahaa ja tuovat markkinoille lisää kokoelmia, sillä itse ainakin odottelen kädet syyhyten seuraavaa klassikkosarjaa.