Singularityn hienoin asetelma tulee heti alussa. Mereen vajonneesta neuvostopatsaasta näkyy käsi, joka ojentaa jättimäistä sirppiä taivasta kohti. Neuvostoliiton rappio on suosittu, mutta edelleen hedelmällinen tausta videopelien räiskintärymistelyille. Singularity on tunnelmallinen peli siitä huolimatta, että kaikki sen ideat on varastettu aikaisemmista peleistä.
Sankari Nate Renko on jenkkisotilas, joka joutuu hämärien kokeiden näyttämönä toimineelle Katorga-12 -saarelle. Kokeet liittyivät aikamatkailuun, ja siksi pelin juonikin on sekasortoinen soppa menneisyyttä, nykyisyyttä ja kummallisia käänteitä. Pahis on tiedemies ja superdiktaattori Nikolai Demichev, jonka hengen Renko tyhmyyspäissään pelin alussa pelastaa. Tätä virhettä paikataankin sitten koko loppupelin ajan.
Tunnelmansa ja graafisen toteutuksensa puolesta Singularity tuo hämmästyttävän paljon mieleen Bioshockin ja Fallout 3:n. Erityisesti pienet, lattioilla lojuvat esineet sekä pelin tekstuurit ovat tuntumaltaan täsmälleen samanlaisia kuin näissä aiemmissa peleissä.
Saaren maisemat ovat raunioituneita paikkoja, joissa hilluu mutantteja ja muita kummajaisia. Paikoin Renko pääsee menneisyyteen, ja silloin kaikki onkin uutta, siistiä ja kiiltävää. Vihollisina on mutanttien lisäksi loppuhirviöitä ja venäläisiä sotilaita. Tilanteet ovat tuttuja aiemmista peleistä, mutta niissä on reippaasti vaihtelua. Peli antaa Renkolle hyvän valikoiman erilaisia vekottimia, joilla vihollisia voi kurmottaa. Paras niistä on pyssy, joka ampuu ohjailtavia luoteja. On hauskaa ohjata hidastuksessa luoti täsmällisesti keskelle vihollisen otsaa.
Muita kapineita ovat painovoiman kumoava vimpain, esineitä ja vihollisia nuorentava tai vanhentava vekotin, ase joka ampuu eräänlaisen ohjailtavan, räjähtävän keilapallon sekä kaikki perinteiset pyssyt tarkkuuskivääristä aina yhtä hyödyttömään pistooliin. Joskus peli äityy jopa kiusaamaan pelaajaa puzzleilla, joissa täytyy keksiä antipainovoimalle ja aikasiirtymille oikeanlaiset sovellutukset ennen kun pääsee eteenpäin.
Singularity on helppo ajatella Bioshockin jatko-osaksi. Se on tarpeeksi hyvin tehty, ettei se joudu häpeämään vertailussa edeltäjänsä kanssa. Siinä on paljon samaa, mutta joitain uusiakin juttuja. Todellinen Bioshock 2 oli niin täsmällinen kopio alkuperäisestä, että tällaista vähän verevämpää vaihtoehtoista jatko-osaa pelaa ihan mielikseen.
ARVOSTELIJA
JUHANA PETTERSSON
PÄÄSTÖTODISTUS
Vanhoja pelejä kierrättävä mutta silti kekseliäs tunnelmaräiskintä.
