Muistatteko ajan kun pelien taustalla soi syntikalla väännetty tilulii-musiikki ja peli koostui siitä, että piti räiskiä ruudulle ryöppyäviä vihulaisia? Sin and Punishment: Successor to the Skies on vankkaa retromeininkiä ongelmaksi asti. Arcade-rilluttelu on hauskaa, mutta turhasta syvyydestä peliä ei voi syyttää. Tämä on räiskintäpelien Guitar Hero tai Singstar, kevyt paketti johon ei juuri tarvitse keskittyä.
Muotonsa puolesta Sin and Punishment on tiivis räiskintävuoristorata. Pelihahmoa liikutellaan ympäri ruutua, mutta peli päättää, milloin mennään eteenpäin. Pelaajan kontolle jää vihollisten väistely. Tähtääminen tapahtuu Wiimotella, ja tulitus on taukoamatonta. Normiampumisen lisäksi tähtäyksen voi lukita viholliseen tai kokeilla tujumpaa laukausta, jota joutuu hetken lataamaan.
Päähenkilöt ovat kaksi aneemista avaruushippiä, jotka joutuvat pakoilemaan pahiksia jollain planeetalla. Tarinaa kuljettavat cinematicit ovat ankeita siihen nähden, että peliosuuksissa Sin and Punishment on varsinkin Wii-standardeilla visuaalista ilotulitusta. Kentät ovat täysin päättömiä, mutta juuri se on pelin vahvuus.
Räiskinnän tahti on nopea ja vihollisia voi olla helposti ruudulla kymmenittäin. Usein ei ehdi nähdä, minkälaisia ne edes ovat ennen kun ne on jo saanut räiskittyä hengiltä. Isompia pomoja tulee viiden minuutin välein, vähintään kolme jokaisessa kentässä. Yksi pomoista muuttuu rivistöksi tanssivia delfiinejä.
Vaikeustaso heittelehtii oudolla tavalla. Suurin osa pelistä menee perusrymistelyllä, mutta välillä eteen tulee tilanteista, joista ei pääse läpi ilman todella sitkeää hinkkausta. Näin siis silloin, kun vaikeus on normaali. Helpolla vaikeustasolla peli on hauskempaa, mutta silloin ongelmaksi muodostuu lyhyt kesto. Sin and Punishmentin pelaa normivaikeustasollakin kuudessa tunnissa läpi. Helpolla sitä puskee läpi kuin tyhjää vain. Lyhyt kesto ei ole ihan niin paha asia, kuin se voisi olla, koska samoja kenttiä jaksaa pelata läpi uudestaankin.
Päähenkilöitä on kaksi, ja pelaaja valitsee, kumpaa pelaa. Kuulostaa siltä, että peli on suunniteltu kaksinpelejä varten. Se pitää vain puoliksi paikkansa: kakkospelaaja saa käyttöönsä tähtäimen, mutta ei hahmoa. Ratkaisu on oudon puolivillainen.
Pelin koko estetiikka tuo mieleen kymmenen tai kahdenkymmen vuoden takaiset pelit. Toiminta on nopeaa, ruudulla vilisee jatkuvasti, ja tarina on yhtä olennainen kuin lasten piirretyissä. Vaikutelmaa korostaa pelin äänimaailma, joka osoittaa että joskus retroilun kanssa pitäisi vähän hillitä.
PÄÄSTÖTODISTUS
Ontto mutta hauska räiskintärilluttelu.
– JUHANA PETTERSSON