Silent Hill -kauhupelisarja on yhä hyvässä huudossa fanien keskuudessa, vaikka sen pari viimeisintä osaa eivät olekaan herättäneet yhtä suurta suosiota kuin alkupään pelit. Uusin yrittäjä on Silent Hill Homecoming. Kuten edellisenkin Silent Hill -pelin, tämänkin takana on sarjan alkuperäisten japanilaisten kehittäjien sijasta amerikkalainen yrittäjä. Tiedä sitten, onko syynä jonkinlainen amerikkalainen tarve tehdä kaikesta tasapaksua, mutta Homecoming ei valitettavasti lunasta odotuksia.
Pelin päähenkilö on sotilas Alex Shepherd, joka palaa kotikaupunkiinsa, Silent Hillin lähettyvillä sijaitsevaan Shepherd’s Gleniin sairaalareissun jälkeen. Siellä hän kuitenkin saa huomata, että hänen veljensä ja isänsä ovat kadonneet johonkin, äiti on oudossa tilassa kaupunki on oudosti autioitunut. Oudot mörököllit kulkevat kaduilla, eikä missään tunnu olevan mitään järkeä.
Alex eroaa aiempien pelin päähenkilöistä siten, että hän on melkoisen pätevä mättäjä. Niinpä mörköjen kohtaaminen ei ole samanlainen paniikinaihe kuin usein aiemmissa peleissä, sillä Alex pistää ne yleensä varsin helposti poikki ja pinoon, olipa aseena sitten veitsi tai pistooli. On mukavaa, että taistelut ovat nyt paljon sujuvampia kuin aiemmin, mutta kyseessä on kauhupelin kannalta kaksipiippuinen juttu: kun vihollinen ei ole suuri uhka, sitä on vaikea pelätä.
Muutenkin juuri pelko on kortilla. Ilmeisesti kehittäjät ovat nokkelasti päätelleet, että kun on pimeää, silloin on jännää, joten jos on hirveän pimeää, silloin on hirveän jännää! Alex ja hänen alitehoinen taskulamppunsa eivät useimmiten näe kovin pitkälle, koska kaiken peittää joko sumu tai pimeys. Tuntuu ärsyttävältä koluta koko ajan paikkoja, joista ei näe kuin murto-osan kerrallaan. Tämä on erityisen sääli siksi, että sarjalle ominainen pikkukaupunkimaisema on selvästi toteutettu hyvin – sitä ei vain juuri näe.
Suurin ongelma on kuitenkin sarjan aiemmista osista tutun psykologisen paineen ja ikävän ilmapiirin puute. Homecomingista ei oikein löydy kumpaakaan – pelin muoto seuraa tuttua kaavaa liian tiukasti ja pinnallisesti, eikä tarinasta löydy tarpeeksi paljon kiinnostusta ylläpitäviä kiehtovia ja häiritseviä kiemuroita. Tunnelmaa luo sentään Akira Yamaokan musiikki, joka on yhtä laadukasta kuin aina, mutta se ei vielä riitä.
Homecomingissa on hetkensä, ja parhaimmillaan tunnelma toimii hienosti. Kyseessä on kuitenkin kovin hidastempoinen ja ohut tuotos, joka ei tarjoa etenkään aiempien osien veteraaneille oikein mitään.
PÄÄSTÖTODISTUS
Kehutun kauhupelisarjan vähäpätöinen jatko-osa
