Shadow Hearts on japanilaisen Sacnoth- studion toinen peli. Squaresoftin pölyt jaloistaan karistaneen joukon esikoispeli Koudalkan tapaan Shadow Heartsin tarina sijoittuu yliluonnollisella ja taikuudella maustettuun todelliseen historiaan. Pelin vahvinta antia onkin 1900-luvun alun Aasiaan sijoittuva tarina.
Japanin armeijan ja kiinalaisen kultin jäljittämä Alice Elliot saa suojelijan mystisen kuiskausten valmentamasta Yurista. Väärissä käsissä Alicen yliluonnolliset kyvyt voisivat edesauttaa maailmanloppua, eikä moisten voimien havittelijoista ole puutetta. Lainsuojattomina pakeneva kaksikko kasvaa epätodennäköisillä matkaajilla sankarijoukoksi, jonka reissaa Kiinan rannikkoseudulla ja lopulta Euroopan kamaralla. Enempää paljastamatta kerrottakoon, että tarinan myöhemmän puoliskon tapahtumat lienevät Koudelkaa pelanneiden mieleen.
Shadow Heartsin kuningasajatus on ajoitukseen perustuva pelisysteemi; ruudun ylälaidassa koreilevaa rengasta kiertävän osoittimen osuessa värillisten sektorien kohdalle pelaajan tehtävä on painella nappeja aktivoidakseen seuraavan liikkeensä. Yksikin huti peruuttaa pahimmassa tapauksessa koko vuoron. Sektorien leveys ja sijainti vaihtelevat hahmoittain ja valitun komennon perusteella. Jokainen liike vaatii yhdestä kolmeen ajoitettua painallusta ja yksikin huti peruuttaa koko komennon.
Lisäkoukkuna ovat kapeat punaiset bonussektorit, joihin osumalla suoritettava komento tehostuu jonkin verran – parannusdrinkki saa lisää potkua, iskut tekevät enemmän vahinkoa ja niin edelleen. Vihollisten hyökkäykset voivat kaventaa sektoreita tehden lyöntien ajoittamisen vaikeammaksi. Vastaavasti pelaaja voi taikuudella laajentaa osuma-alueita tai hidastaa osoitinta, mutta esimerkiksi hyökkäysvoiman tuplaamisen hintana sektorit kaventuvat puoleen.
Systeemin tarkoitus on rohkaista riskinottoa ja taktikointia, mutta loppujen lopuksi se onnistuu vain turhauttamaan, kun naputteluhaasteiden sovelluksia tungetaan tilanteeseen kun tilanteeseen. Kaupankäynnissä naputtelulla tingitään alennusta, samoin lotto-minipeliä pelatessa ja jopa tiettyjä esineitä poimittaessa. Idea toimisi sinänsä täysin mainiosti kerta-annoksina. Nyt joka ainoaa komentoa edeltävät naksutteluhaasteet menettävät arvonsa ja alkavat käydä työstä.
Jatkuva kontakti henkimaailman kummajaisiin pitää sankarijoukon mielenterveyden kiikkerällä vaakalaudalla. Hahmoilla on taistelun alussa uusiutuva hulluusmittari, joka menettää pisteen joka vuorolla. Järjen valon hiivuttua hahmo menettää itsehillintänsä saattaen esimerkiksi kohdistaa tehokkaat parannusloitsut viholliseen. Perusviholliset talttuvat hyvissä ajoin ennen kuin kenenkään päänupissa alkaa heittää, joten järkipisteiden vilkuilu rajoittuu kinkkisimpiin pomotaisteluihin.
Muutamien ominaispiirteiden takaa löytyy kaavamaisen perinteinen japanilainen rooliseikkailu. Juonessa eteneminen vaatii oikeiden esineiden keräämistä, oikeisiin paikkoihin menemistä ja oikeille ihmisille puhumista. Hirviöiden pudottamalla valuutalla haalitaan kauppiaiden hyllyistä uusia aseita, panssareita ja muuta statusmuutoksilta suojaavia taikakaluja. Tutkittavat alueet ovat kaikessa suppeudessaan muutaman ruudun laajuisia. Kun pelaajaa lopultakin kerran kiusataan vähänkin laajemmalla luolastolla se onkin sitten epäloogisuudessaan pahinta mahdollista luokkaa. Ruutujen välillä siirryttäessä ruutu pimenee useiksi sekunneiksi ja muutamien oviaukkojen löytäminen on puhdasta arpapeliä. Luojan kiitos sankarin pään yllä vilkkuvat kysymysmerkit (samaan tapaan kuin Final Fantasy IX:ssä) ilmaisevat kaiken tavallisesta poikkeavan.
Shadow Hearts on klassinen esimerkki pelistä jossa juoni kiskoo pelaajaa kuin sikaa narussa. Vaikka seikkailulle löytyykin onnellisempi loppu, pelin kulku on aina sanasta sanaan sama. Pari vapaamuotoista sivuseikkailua ja muutamat minipelit ovat laiha lohtu. Samottavana ole minkäänlaista maailmankarttaa, eikä paikkojen jäätyä taakse takaisin ole menemistä. Juonenkäänteet ja hahmot ovat usein kuin kliseekirjasta luntattuja, vaikka muutama positiivinenkin yllätys kirjoittajien hihasta tupsahtaa. Etenkin pelin kieroa huumorintajua ja revittelevää puhekielistä dialogia on helppo arvostaa. Historiallisista faktoista peli ei pidä tiukasti kiinni; Tietokoneiden ja matkapuhelinten kaltaiset härvelit ovat tämän tästä ristiriidassa aikakauden kanssa.
Päähenkilöä lukuun ottamatta hahmojen kehitys on jäänyt hunningolle. Pelaajalla ei ole osaa eikä arpaa siihen miten hahmojaan kehittää. Jokaisella kuudesta hahmosta on oma luokkansa ja taitonsa, joiden valintaan pelaajalla ei ole osaa eikä arpaa. Sankari käyttää nyrkkirautoja, ikämiesvelho kepittää vihulaisia puusauvalla ja pyssyllä varustettu agentti käyttää siis käyttää mörssäriaseita loppuun asti. Sankarit voi karkeasti erotella maageihin ja raa�alla voimalla runnoviin. Kokemuspisteiden ropistessa uudet loitsut putkahtelevat yksitellen taitolistaa täyttämään. Niukalti liikkumavaraa antaa kaupungeista saatava akupunktiohoito, joka sekä kasvattaa hyökkäysvoimaa että laajentaa osumasektorien leveyttä. Aseiden päivittäminen on kuitenkin silkkaa matkakassan haaskausta, kun tehokkaampia aseita löytyy kauppiaiden valikoimista jatkuvasti ja vieläpä suhteettoman tyyriiksi käyvää akupunktiota reilusti huokeampaan hintaan.
Säännön vahvistava poikkeus on siis päähenkilö Yuri, joka hallitsee itämaisen Fusion-taikuuden, jossa sankari muuttuu voimakkaampaan demonimuotoon vangitsemiensa elementaalisielujen avulla. Kun esimerkiksi tulielementin hirviöitä on päästetty hengiltä riittävästi, tulielementin sielun voi noutaa mystisestä unimaailmasta. Eläinhahmoisen sielun saa käyttöönsä, kunhan ensin nujertaa sen taistelussa. Kullakin sielulla on suppea valikoima loitsuja, jotka ovat kertaluokkaa voimakkaampia kuin perushahmoilla. Otuksia voi vielä jälkikäteen käydä päivittämässä voimakkaammiksi kahteen kertaan. Mielikuvitusta tekijöiltä olisi toivonut enemmän, sillä uudet hirviöt ovat vain voimakkaampia versioita edellisestä.
Teknisesti Shadow Hearts on varsin vaatimaton opinnäyte PS2-raudan koodaamisessa. Töhryiset ja usein yksinkertaisesti rumat bittikartat ja niissä seikkailevat hahmot ovat millä tahansa mittapuulla huolimatonta työtä. Graafinen alakulo jatkuu taisteluissa, joissa kankeasti liikehtivät hahmot ja palikkamaiset viholliset moukaroivat toisiaan parhaimmillaankin välttävien tehosteiden saattelemana. Shadow Hearts tuntuu kuin laiskalta käännökseltä Playstation- pelistä – mitä se hyvin mahdollisesti on alkujaan saattanutkin olla.
Pelkistettyjen taustojen hirvittävän suttuiset pinnat muistuttavat enemmän värikästä kuravelliä kuin Playstation2-peliltä odotettuja tekstuureja. Rankoilla kauhukuvilla mässäilevät välidemot ovat erittäin vaikuttavia, mutta ikävän harvassa. Taisteluja vauhdittavat tasapaksut suhinat ja mäiskähdykset, eikä sävellyksistäkään jää kovin moni mieleen. Harvoja valittuja dialoginpätkiä tulkitsee tasapaksusti roolinsa hoitava tähtikaarti. Lisäkiusana japaniksi puhutut taisteluhuudot eivät todellakaan sovi yhteen englanninkielisten näyttelijöiden kanssa.
Kun vapaamuotoinen seikkailu tai vaihtoehtoiset polut loistavat poissaolollaan, Shadow Hearts ei kestä kuin yhden pelikerran, jonka parissa vierähtää helposti parisenkymmentä tuntia. Minkä onneton toteutus ja rasittava taistelujärjestelmä häviävät, sen kiinnostava tarina voittaa takaisin. Kymmenennen Final Fantasyn alkupaloina keskinkertainen Shadow Hearts saa arvostamaan pääateriaa entistä enemmän.