Pelimaailman tunnetuimmasta hahmosta on moneksi. Vaikka Mario muistetaan parhaiten omista tasoloikinnoistaan, visiitit autonratissa, urheilukentillä tai taisteluareenalla ovat niin ikään imaisseet pelaajamassat mukaansa. Puolestaan hitusen pienempään mutta sitäkin intohimoisempaan osaan ovat jääneet roolipelisaagat Mario & Luigi sekä Paper Mario. Ensin mainittu on pysynyt uskollisesti käsikonsolien herkkuna, kun taas paperiseikkailut ovat pyörähtäneet kotikonsoleilla sukupolvesta toiseen. Näin on myös Switchin kohdalla, kun Paper Mario: The Origami King maalaa tunnelmallista jatkoa ohkaiselle seikkailusarjalle.
Uusi seikkailu ei syvällisellä tarinallaan juhli, vaan huumori, vitsailu sekä uudistettu taistelumekaniikka sysäävät juonilinjat marginaaliin. Lyhykäisyydessään sienimaailma on jälleen pelastamisen tarpeessa. Sankarinviittaa sovitetaan tutusti Marion sekä tätä seuraavan Olivian kontolle. Harmillisesti käsikirjoituksen puuttuminen ei jää huomaamatta, vaikka hienoja hetkiä pusketaan ruudulle yksi kerrallaan. Jo ensimmäisten tuntien aikana nähtävä musikaalihetki puhuvien puiden kanssa antaa esimakua kepeästä taipaleesta.
Origami King tuo jo ensisilmäyksellä vahvasti mieleen PlayStation 4:n Tearawayn, eikä ajatus osoittaudu virheelliseksi. Paperinen ja silpusta rakennettu maailma on värikäs sekä täynnä hauskoja yksityiskohtia. Väripaletin liberaali hyödyntäminen on toki Nintendon peleille käytännössä tavaramerkki, mutta siitäkin huolimatta uusi seikkailu tuntuu käyttävän pastellisävyjä enemmän kuin mikään muu sarja – ehkä Yoshi-loikintoja lukuun ottamatta.
Arvostelupeleihin ei pitäisi ikinä tarttua kummoisten ennakko-oletusten kanssa, ja uusin Paper Mario muistuttaa nollatilanteen arvosta. Kun koko paperisen sarjan tietynlaisena lähtölaukauksena voidaan pitää Super Mario RPG -roolipeliklassikkoa, oletin pääseväni Mario & Luigi -sarjan kaltaisen roolipelaamisen maailmaan. Varsin nopeasti käy kuitenkin ilmi, ettei kyseessä ole roolipeleille tyypillistä sisältöä edes nimeksi. Hahmonkehitystä ei ole, kokemuspisteitä ei ropise ja rajalliset kykypisteet jäävät sijoittamatta. Origami King onkin perinteisempi seikkailupeli, jonka taistelut ovat perinteisten vääntöjen sijasta aivopähkinöitä.
Uudistettu taistelumekaniikka ja sen kiinnostavuus määrittää hyvin vahvasti sen, kannattaako Origami Kingiin tarttua. Uudessa systeemissä kentällä vastaantulevat vihulaiset marssivat taisteluareenalle, jonka keskellä seisoo Mario. Ylivoimainen vihollinen on päihitettävä voiman sijasta aikarajoitetulla nokkeluudella. Konnat sijoittuvat pitkin poikin tanteretta, mutta onneksi pelaajalla on aikaa sorvata kenttä sopivaan muotoon. Tämä onnistuu niin pystysuuntaan siirtelyllä kuin rengaskehiä pyörittämälläkin. Vaikka siirtoja on rajoitetusti ja sekuntikello tikittää uhkaavasti, jokainen pulma on ratkaistavissa yhdellä tai useammalla oikealla tavalla. Tarvittaessa jeesiä saa myös katsomoon saapuneilta tattipäiltä. Ilmeisesti Mario-maailmassa ei massatapahtumien koronarajoituksia tunneta.
Kun viholliset on viimein aseteltu joko neljän suoraksi tai tiiviiksi neliöksi, konnia moukaroidaan aseilla. Hyppykengillä loikitaan jokaisen jonottajan niskaan, kun taas tiiviimmän partion saa nuijittua maan tasalle lekalla. Mikäli vihollisrivit saa kasattua, taistelu päättyy yleensä kerrasta. Vastaavasti huonompi suoritus päästää konnat hyökkäysvuoroon, jolloin tilanteen korjaaminen olekaan enää yhtä helppoa. Hajanaiset rivit kun eivät ryhmäydy toivotulla tavalla.
Taistelusysteemi sinänsä on nokkela ja hauska, mutta valitettavasti pelin luopuminen roolipelielementeistä tekee väännöistä kaksipiippuisia. Vaikka mätöt ovatkin ihan mielekkäitä, ei niillä ole oikein minkäänlaista merkitystä tai painoarvoa. Kokemuspisteet, kyvyt ja tasot kun antavat syyn grindaamiselle ja taistelusta toiseen marssimiselle. Origami Kingissä taistoihin säntää muuta seikkailua katkoen, mutta useamman peräkkäisen kahakan kohdalla huomasin tympiintymisen nostavan rumaa päätään. Rytmitys ei toimi kaikissa tilanteissa ihan toivotulla tavalla.
Onneksi taisteluiden ulkopuolella vaeltaminen on hauskempaa. Värikäs maailma on rakennettu Nintendon mielikuvitukselliseen muottiin, joten lähes jokaisen kulman takana odottaa jotain yllättävää. Olipa kyseessä sitten litistyneiden Toad-toverien etsimistä, tyhjien kolojen täyttämistä kerätyllä paperisälällä tai aarteiden metsästämistä, vaiva tuntuu palkitsevalta. Toki maailman soisi olevan vielä hitusen avarampi ja vähemmän putkimainen. Nykyisellään kaiken kerääminen on enemmänkin järjestelmällistä läpikäyntiä kuin niinkään jokaisen salaisuuden etsimistä.
Olohuoneen sohvan valloittaminen kesähelteillä olisi lähinnä rikollista, joten kahlasin seikkailun ilman telakkaa. Uusin Paper Mario soveltuu matkapelaamiseksi sen kevyen luonteen vuoksi erinomaisesti. Tekninen puoli toimii moitteitta, ja erityisesti paperinen maailma terävine kulmineen on omiaan antamaan graafisia kompromisseja anteeksi. Lopputulemana on kauniilta näyttävä ja kuulostava seikkailu, joka tarjoaa värikkäistä maailmoista innostuville aihetta riemulle.
Paper Mario: The Origami King osoittautuu parikymmentä tuntia kellottavana seikkailuina hauskaksi pläjäykseksi, jonka ainoa todellinen ongelma on taistelun irrallisuus muusta sisällöstä. Uutuuden yhdistäminen sulavammin olisi voinut tehdä kokemuksesta yhtä nerokkaan kuin mitä takavuosien Puzzle Quest oli, mutta nykyiselläänkään kyseessä ei ole hutikuti. Kunhan haussa on rempseä ja kevyt seikkailu ilman kummoista haastetta, origamikunkku tarjoaa rahalle erinomaista vastinetta.
Saatavilla: Nintendo Switch
Ikäraja: PEGI 7 (väkivalta, ahdistus)
Mökki kuin suomalainen maalaismaisema, keli ei niinkään.