Rise of the Argonauts perustuu kuuluisaan kreikkalaiseen myyttiin, jossa joukko sankareita seilaa Argos-laivalla kultaisen taljan haussa. Toki tarinan suhteen otetaan paljon vapauksia, ja muinainen Kreikkakin on seikkailullis-amerikkalainen tulkinta, jossa ei esimerkiksi orjia liiemmälti vilise. Silti on virkistävää nähdä välillä roolipelinomainen tuotos, jossa ympäristöksi ei tarjota samaa vanhaa keskiaikaishenkistä fantasiahuttua.
Valitettavasti pelin tunnelma välittyy lähinnä ylätasolla, sillä hahmojen dialogi, jota riittää uskomattomia määriä, on tönkköä, luonnotonta ja elottomasti ääninäyteltyä. Suurimman osan ajasta tuntuu, että pelaajan tehtävä on juoksuttaa kuningas Iasonia ja tämän kumppaneita pitkin poikin antiikin maailmaa, jotta tämä voisi käydä toinen toistaan tylsempiä ja turhempia keskusteluja.
Jatkuvasti silmissä vilistävä maasto ei edes näytä kovin kummoiselta, ja lopulta tutkittavaakin on varsin vähän. Tapahtumapaikoista on silti onnistuttu tekemään niin sekavia ja sokkeloisia, että pelaaja joutuu turvautumaan jatkuvasti pelin kehnohkoon karttaan – jopa juostessaan kolmatta kertaa omassa palatsissaan palvelijan A luota palvelija B:n juttusille.
Onneksi edes taisteluihin on käytetty aikaa ja vaivaa. Iason kantaa koko ajan mukanaan keihästä, nuijaa ja miekkaa sekä kilpeään. Astalot eroavat toisistaan nopeutensa ja pituutensa puolesta, ja peli kannustaa vaihtelemaan niitä jopa kesken sotimisen. Näin taistelutapaansa voi koko ajan vaihtaa vastustajien käyttäytymisen mukaan. Siinä missä joku hirviö kannattaa pitää loitolla keihästä käyttäen, voi kilpensä taakse piiloutuvan sotilaan suojuksen nuijia rikki raa’alla voimalla.
Lisävaihtelua tuovat Iasonin matkaan tarttuvat kaverit ja ennen kaikkea pelin mainio tapa kehittää hahmon osaamista. Tylsien kokemuspisteiden sijaan antiikin sankari tietysti kerää näyttäviä urotekoja, joita voi sitten omistaa suojelusjumalilleen. Jumalten suosion kasvaessa nämä antavat Iasonille uusia kykyjä ja voimakkaampia hyökkäyksiä. Myös tehdyt ratkaisut vaikuttavat jumalien fiiliksiin, joten kerrankin hahmon käytös vaikuttaa suoraan tämän kehittymiseen.
Rise of the Argonautsin hahmonkehityksestä soisi muiden pelien ottavan oitis mallia, ja sen taistelut ovat vallan mukiinmenevää perusviihdettä. Valitettavasti taisteluiden välit tuntuvat väkinäiseltä pakkopullalta. Kunnolla viimeisteltynä tästä olisi voinut syntyä vaikka millainen klassikko, mutta nyt se jäänee vain kaikkein innokkaimpien argonautti- tai toimintaroolipelifanien riemuksi.
PÄÄSTÖTODISTUS
Kreikkalaissankarien tarina on julkaistu pahasti keskeneräisenä
