Return to Castle Wolfenstein

08.02.2002

3d-räiskintöjen isänä tunnettu Wolfenstein 3D on vihdoinkin saanut jatko-osan. Alkuperäinen peli julkaistiin miltei kymmenen vuotta sitten ja se herätti kovaa keskustelua peliväkivallasta. Saksassa peli kiellettiin kokonaan, koska pelin pahiksina toimivat natsit, joita lahdattiin armotta. Kymmenessä vuodessa pelimaailma on muuttunut melkoisesti ja jatko-osa tunkeutuu PC:n alati kasvavaan 3d-räiskintäryppääseen, joka on paljon raadollisempi kuin alkuperäisen Wolfensteinin ilmestyessä markkinoille. Silloin Wolfenstein korjasi potin, koska kilpailijoita ei ollut, mutta nyt räiskintäpelejä julkaistaan miltei viikoittain. Wolfenstein 2:n on kohdistettu paljon odotuksia ja nyt on aika selvittää, onko Return to Castle Wolfensteinissä tarvittavaa potkua noustakseen esiin 3d-räiskintöjen harmaasta massasta.

Return to Castle Wolfensteinin tapahtumat sijoittuvat toiseen maailmansotaan ja pelaajan vastassa on jälleen Hitlerin sotakoneisto. Pelistä löytyy jonkinlainen juonikin, joka ei sen kummemmin häikäise. Toimiipahan jonkinlaisena tekosyynä silmittömälle natsien tappamiselle. Normaaleiden natsisotilasten lisäksi pelaajan vastaan asettuu myös zombeja sekä saksalaisten kokeilujen tuloksena syntyneitä mutantteja. Pelin ideaan nämä kakkamonsterit eivät sovi alkuunkaan. Ensimmäisessä ideassa vastassa oli vain natseja ja niin sen pitäisi olla nytkin. Nämä mutantti-Matit sopisivat huomattavasti paremmin vaikka Serious Samin seuraavaan tulemiseen.

Vihollisten tekoälystä on annettava paljon plussaa. Return to Castle Wolfensteinin viholliset omaavat yhden pelimaailman parhaista tekoälyistä. Ne osaavat juosta piiloon, tehdä väijytyksiä ja näin päin pois. Zombiet ja mutanttimonsterit ovat siitä mukavia, että niiden älykkyys tuntuu olevan nollassa, aivan niin kuin pitääkin. Ne vain tulevat päälle sen kun kerkiävät. Muutaman örvelön kohdalla kyllä toivoisi, että ne tulisivat päälle vähemmän agressiivisesti, sillä muutama vastustaja pystyy tappamaan pelaajan todella nopeasti. Muutamaan otteeseen vastaan tulikin tilanteita, joiden läpäiseminen vaati jatkuvaa tallentamista ja latailua, joka ei pidemmän päälle ole kovin mukavaa. Ulkonäöltäänkin nuo keksimällä keksityt viholliset ovat melko pelottavan näköisiä ja natsitkin vastaavat natsin stereotyyppiä viiksineen kaikkineen.

Ei tekoäly sentään aivan täydellistäkään ole, tai pikemminkin se on liian täydellistä. Tietokoneen ohjastamat vihulaiset kun tuntuvat olevan varsinaisia haukansilmiä, jotka näkevät pelaajan puolen kilometrin päästä ja nähdessään pelaajan, laukaus lähtee useimmiten heti. Muutamassa paikassa tästä tulee todellinen ongelma, sillä nappi napsahtaa otsaan heti, kun vihollinen näkee sinut (ja toisinpäin) eikä itsellesi jää tähtäysaikaa ollenkaan.

Koska vihollisia tulee vastaan tiuhaan tahtiin, on sankarimme aseistuksenkin oltava kovaa luokkaa. Pelin sankarilta löytyy muutama pistooli, konepistooleita, kiikarikiväärejä sekä muutama järeämpikin ase. Unohtaa ei sovi myöskään pelihistorian parhaiten toteutettua liekinheitintä, jolla bunkkerit täyttyvät tulimereen ja natseista tulee grillilihaa. Ase arsenaali on siis hyvinkin laaja ja erilaisia aseita löytyy parisen kymmentä kappaletta. Suurin osa aseista on kuitenkin pelkässä statistin osassa muutaman tykin varastaessa shown. Esimerkiksi pistooleilla ei tee yhtään mitään ja toinen kiikarikivääri on suhteellisen turha. Aseiden ulkonäkö on hieman kaksipiippuinen juttu, muutamat aseet näyttävät verrattaen aidoilta, mutta osa on lähinnä puuhalkoa muistuttavia kapistuksia. Ääniltään aseet ovat ihan kelvollisia.

Pelin kuluessa sankarimme aseet laulavat mm. legendaarisessa Wolfensteinin linnassa, sukellusvenetukikohdassa ja sodan runtelemassa kaupungissa. Vaikka pelaajalle annetaankin tehtävien alussa erinäisiä tavoitteita, ei tehtävien läpäisyssä ole muuta ongelmaa kuin jatkuvan vihollisvirran eliminointi. Ongelmanratkontaa tai muita nykyräiskinnöistä löytyviä ei-räiskintä-ominaisuuksia ei Wolfenstein tarjoa juuri nimeksikään. Wolfenstein keskittyykin siihen olennaiseen, eli tapa, tapa, tapa!

Yksinpelinä Return to Castle Wolfenstein onkin melko köyhä pelikokemus. Vihollisten tappaminen ilman sen kummempaa aivojen käyttöä on puuduttavaa eikä kenttädesignistäkään löydy kovin monia kenttiä, jotka jaksaisivat nostaa peli-iloa sen suurempiin sfääreihin. Myös zombien sekä muiden örvelöiden olemassaolo tuntuu vähän väkinäiseltä, sillä fantasian sekä sci-fin yhdistelmä ei yksinkertaisesti mahdu samaan peliin toisen maailmansodan kanssa. Jos yksinpelistä kuitenkin jaksaa kiinnostua, on luvassa suhteellisen pitkää hupia, sillä pelin vaikeustaso on kohdallaan lähinnä hyvän tekoälyn omaavien vihollisten ansiosta ja yksinpelikampanjan miltei kolmea kymmentä kenttää pelatessa aikaa kyllä kuluu.

Moninpelinä Wolfenstein 2 on huomattavasti mukavampi kokemus. Moninpeliservereitä löytyy jo runsaasti ja tyhjiä servereitä ei ollut juuri nimeksikään. Akselivaltojen ja liittoutuneiden välisiin kärhämiin keskittyvä moninpeli ei idealtaan eroa kilpailijoistaan, mutta toteutukseltaan peli on huippuluokkaa ja nettikoodikin on väännetty todella tehokkaaksi. Moninpelissä molemmalla puolueella on neljä eri hahmoluokkaa, sotilas, lääkintämies, pioneeri ja luutnantti. Jokaisella hahmoluokalla on omat erikoisaseensa ja kykynsä ja hahmoluokkien yhteispelillä pärjää kaikkein parhaiten.

Return to Castle Wolfenstein on melko puhtaasti ns. aivot narikkaan -räiskintä, joka keskittyy siihen olennaiseen eli puhtaaseen teurastukseen. Voidaankin sanoa, että tässä tapauksessa jatko-osa on uskollinen edeltäjälleen. Kymmenen vuoden ikäero on kyllä sen verran pitkä, että peli oltaisiin voitu lykätä markkinoille ilman Wolfenstein -nimeä, tuskin kukaan olisi marmattanut, sillä onhan niitä natseja tapettu muissakin peleissä. Tällöin peliin oltaisiin kuitenkin saatettu tutustua hieman kriittisemmin kuin legendaarisen Wolfensteinin jatko-osaan.

Wolfenstein tai ei, tämän pelin yksinpeli on suhteellisen kökkö eikä tarinaan liittyvät zombiet sekä mutanttihirviöt toimi alkuunkaan. Tietokoneen ohjastamista sotilaista saa kyllä hyvin vastusta, mutta onkin sitten täysin eri asia, kuinka pitkään yksinpeliä jaksaa tahkota. Moninpeli sentään on hienosti toteutettu ja se kuuluukin tämän hetken nettiräiskintöjen eliittiin, joten jos moninpeliä haluat, kannattaa Wolfenstein 2:sta harkita ihan varteenotettavana vaihtoehtona. Mikäli moninpeli ei kuitenkaan ole niitä suurimpia mielenkiinnon kohteita, kannattaa katse suunnata vaikkapa Aliens Vs. Predator 2:n suuntaan. Pitää vielä loppuun muistuttaa, että peliin on läntätty K18-leima!

Lisää luettavaa