Resident Evil – CODE: Veronica X

08.02.2002

Capcomin pelisarjojen menestyksen pystyy helposti osoittamaan ynnäämällä yhteen peleistä ilmestyneet käännökset ja erikoisversiot. Takavuosina kruunua kantoi Street Fighter, tänä päivänä Resident Evil yhä kasvavine oheissarjoineen. Seuraava pelien aalto on jo matkalla kolikkohalleihin ja kotikonsoleille — Gun Survivorin jatkoa ja viiden(!) Gamecube-pelin ryöykkiötä odotellessa Dreamcast-klassikko parin vuoden takaa pääsee pikauusintaan. Playstation 2-käännöksessä lisänimen X saanut Code Veronica on periaatteessa samaa mitä Director’s Cut oli Resident Evilille — fanien iloksi ja Capcomin rahakirstun täyttäjäksi suunniteltu uudelleenlämmittely, porkkananaan minimaaliset uudistukset. Code Veronica X päivittää seikkailun muutamalla uudella välinäytöksellä, jotka ensipainokseen eivät ehtineet budjetti- ja aikataulusyistä johtuen.

Juoni jatkuu siitä mihin Resident Evil 3 sen lopetti. Kulkutaudin runtelema Raccoon City on äärimmäisenä varotoimena atomipommitettu maailmankartalta zombie-epidemian torjumiseksi. Kolme kuukautta myöhemmin Eurooppaan kadonnutta veljeään Pariisista etsivä Claire Redfield päätyy sotkusta vastaavan Umbrella- yhtiön täyshoitoon trooppiselle pirunsaarelle keskellä valtameren tyrskyjä. Pian sankarittaren henkikultaa uhkaavat niin kävelevä kuolema kuin saaren pirullinen isäntäkin. Bioteknologian varjopuolella liemiään sekoittelevan Umbrellan teot ovat maksaneet satoja tuhansia ihmishenkiä, mutta takaiskut eivät hidasta maton alle ongelmansa lakaisevan yhtiön kullanarvoista bioasekehittelyä. Pahaksi onneksi zombirutto ryöstäytyy jälleen kerran koeputkista entistä väkevämpänä kantana. Clairen seuraksi kaavamaisia latuja vinhalla tahdilla huiskivalle pakoretkelle lyöttäytyy rämäpäinen Steve, Leo DiCaprion kadonnut identtinen kaksonen.

Code Veronica on juonikuvioita myöten pitkästyttävän uskollinen lajityypin perinteille. Peli säilyttää kaikki sarjan peruselementit; kirstuihin perustuva inventaariosysteemi, tallennukseen käytettävät mustenauhat, jopa nopeutuneiden latausaikojen ansiosta tarpeettomat ovenavausanimaatiot löytyvät tutuilta paikoiltaan. Leijonanosa peliajasta kuluu edelleen avaimien etsimisessä ja mukaan tarttuneiden romujen oikean käyttötarkoituksen arvuuttelussa. Ikäviä ongelmatilanteita ei tule vastaan kuin terveen järjen tyystin hylkäävissä pulmissa, joita tällä kertaa tuntuu tulevan vastaan entistä tiheämpään.

Uhkaavasti hupenevan ammusvarannon ylläpito ja tehokkaampi aseiden etsiminen on aina ollut Resident Evilin kantavia teemoja ja tiivis osa pelisarjan jännitystä. Code Veronican tapauksessa voisi olla aiheellisempaa puhua splatterista kuin eloonjäämiskauhusta, sillä henkikultansa puolesta ei joudu pelkäämään kuin hetkittäin. Aseistusta ja ammuksia tarttuu mukaan enemmän kuin reppu kantaa. Jos zombie silti pääsee halaamaan, haavat parantaa yrtti tai suihkaus ensiapusprayta. Hyödyllisenä silauksena maassa lojuvat lääkintätarpeet voi käyttää välittömästi ilman varastoreissua jos reppu sattuu jo pullistelemaan rojua.

Pelissä on tuttuun tapaan kaksi pelattavaa hahmoa, mutta peli etenee aiemmista osista poiketen yhtenäisenä tarinana, jossa tarinan polttopiste vaihtuu pelin avainkohdissa. Kun Claire näyttää kohtaavan tiensä pään jättiläishirviön kynsissä, peli siirtyy seuraamaan Redfieldin sisarusparin rumemman puoliskon edesottamuksia. Chris vierailee samoilla tapahtumapaikoilla, jotka ovat Clairen paettua saarelta muuttuneet melkoisesti. Roihuavien tulipalojen ja sortuneiden seinien muodostamat esteet pakottavat etsimään uusia reittejä.

Missä Clairen pelissä oli vielä tasaista maata, saattaa nyt virrata vuolas koski. Kaatuneet seinät voivat tukkia totutun reitin, mutta myös johtaa uusilla alueille joita ensimmäinen pelikerta ei paljastanut. Hahmojen tarinoiden väliset erot ovat miellyttävän suuria. Toisin kuin Resident Evilissä ja vielä Resident Evil 2:ssa, seikkailut eivät tunnu valokopiolta toisistaan. Chrisin nopeasti etenevä verenmakuinen seikkailu eroaa melkoisesti Clairen pulmakeskeisemmästä, mutta mittavammasta osuudesta. Lopulta kaksikon tiet kohtaavat antarktiksella, jonka ikijään kätköissä muhii Umbrellan salaisuuksista suurin. Visvaisessa finaalissa nostetaan hattua John Carpenterin leffaklassikolle The Thing – Se jostakin.

Koska Dreamcast-originaalin julkaisu ajoittui Resident Evil 2:n ja Nemesiksen väliin, monet vasta RE3:ssa nähdyt merkittävät uudistukset puuttuvat siitä tyystin. Code Veronican sankarit eivät sekoita ammuksiaan ruutinyssyköistä, väistele hirviöitä olkapäänapin painalluksella, eivät valitse kahdesta vaihtoehdosta tukalassa tilanteessa, eivätkä juokse portaita suoraan. Veteraani saattaa silti polskutella kalana vedessä, mutta keltanokalle kankea pelituntuma yhdistettynä vaihtuviin kuvakulmiin saattaa tuottaa ongelmia. Reumapotilaan fyysiset ominaisuudet omaavat sankarit tuntuvat auttamattoman vanhanaikaiselta Onimushan ja Devil May Cryn vetreiden vieteriukkojen vangittua eloonjäämiskauhun parrasvalot. Ainoa tuntuva uudistus on mahdollisuus kohdistaa tupla-aseet kahteen eri viholliseen ja siten raivata eri suunnilta aterialle vaappuvia vainajia. Kiikarikivääri on ainoa varsinainen uutuus tutussa asearsenaalissa, mutta käytettävissä vain yhdessä ainoassa pomotaistelussa. Uudessa 3D-maailmassa siitä olisi saanut monipuolisempaakin hupia irti. Muut tuliluikut ovat vanhoja tuttuja, enintään uusilla nimillä tai erilaisilla ammuksilla, esimerkkinä liekkinuolia suihkiva jousipyssy.

Code Veronicassa epäkuolleet ihmisrauniot palaavat kahta kamalampina ja entistä runsaammin joukoin. Zombien (duh) ja tuttujen ihmissyöjäkoirien lisäksi Veronica esittelee muutaman uuden hirviön, joista karmivin on kumiraajainen Bandersnatcher (älkää kysykö mistä Capcom keksii nämä nimet), notkeasti rakenteissa hyppelehtivä puistatus. Mukana on myös muita vanhoja kavereita. Kompaktin tila-auton kokoisiksi venähtäneet hämähäkit säikäyttävät aina, ja ronskit sammakot korkkaavat pään kuin keskikaljan. Resident Evil 2:en suunnitellut koiperhoset (pelissä oli loppujen lopuksi vain yksi) kakistelevat myrkkyä ja pelaajan hipiään takertuvia vaivalloisia myrkkytoukkia.

Playstationilla totutut taustakuvat vaihtuvat Veronicassa ensi kertaa kolmiulotteisiin ympäristöihin, jotka — uskomatonta, mutta totta — onnistuvat jokseenkin säilyttämään bittikarttojen yksityiskohtien rikkauden ja kolkon yleistunnelman. 3D-moottori mahdollistaa tunnelmalliset valaistustehosteet, varjot (vaikkakin hahmojen alla seuraa edelleen pyöreä pallo) ja uhkaavasti sankarin askelia varjostavat kamera-ajot. Merkittävää parannusta on tapahtunut myös hahmoissa, joiden ilmeikkyyttä välinäytöksissä voi vain ihmetellä huuli pyöreänä. Capcomin etevien grafiikkataiturien luomat sankarit melkein vakuuttavat olevansa videopeliin vangittuja ihmisiä. Uudenlaisesta maailmasta huolimatta kamera ei vaeltele vapaasti, vaan asettuu tiukasti lukittuihin kulmiin, säilyttäen sarjan elokuvamaisen tunnelman. Panoroivat otokset ovat hieman aiempaa joustavampia, mutta edelleen hirviöt pääsevät yllättämään sokeista kulmista. Koska peli on täysin kolmiulotteinen, pitäisi maisemia kyetä ihailemaan edes jollakin tapaa vapaammin. Samalla myös tähtäys ja piilotettujen esineiden bongaaminen voisi käydä vaivattomammaksi.

Suhteellisen lyhyestä kestosta huolimatta tarina on piristävän pitkä. Loppupomon päästäessä viimeisen pihahduksensa tehokasta peliaikaa on kulunut kymmenisen tuntia. Alamittaisenakin Code Veronica on jälleen yksi askel parempaan suuntaan ja tuntuu oikeastaan mukavan pitkältä edellisten pelin rinnalla. Max Paynen ja Metal Gear Solidin tapaan se on turboahdettu pelikokemus, josta särmät on viilattu pois pikkutarkalla rutiinilla. Totutusti menestynyt seikkailija palkitaan bonuksilla. Resident Evil 3:n riippuvuutta aiheuttava palkkasoturipeli oli main
io jatke pääseikkailulle, mutta Code Veronica räjäyttää pankin toimivalla sooloräiskinnällä.

Häntäänsä jahtaavalle lajityypille valmiiksi vanhentunut Code Veronica ei opeta uusia temppuja, mutta on jälleen kerran muistutus Capcomin kyvystä suunnitella erinomaisen vangitsevia kauhuseikkailuja. Samaan viimeistelyn tasoon ei yksikään kilpailija Konamin Silent Hill-tiimiä lukuun ottamatta kurkota. Ensikertalaiselle, mikäli moinen luonnonoikku tältä planeetalta vielä löytyy, Code Veronica tarjoaa suoraan makuhermoja ja selkäpiitä kutittelevan pelikokemuksen. Kaiken nähneet naavaparrat se jättää kakistelemaan kuivia shokkitehosteita, ennalta arvattavaa juonta, kuluneita pulmia ja seikkailun innotonta rutiinia. Jos tahtoo eloonjäämiskauhultaan jotakin virkistävää, kannattaa asettaa panoksensa vasta ilmestyneelle Silent Hillin jatko-osalle. Sekin tosin kierrättää tuttuja kuvioita, vain monin verroin väsähtänyttä zombie-säikyttelyä tunnelmallisemmissa merkeissä.