Red Factionin jatko-osassa kapinallisuudet Ultor-yhtiötä vastaan ovat menneisyyttä, mutta taistelu sortoa vastaan jatkuu. Marsista käynnistyneen vallankumousliikkeen rintama on siirtynyt punaiselta planeetalta Maahan.
Turmeltuneen kaivosyhtiön sijasta tarinan konna on diktaattori Victor Sopot, tulevaisuuden Isä Aurinkoinen. Hallitsija luo suojakseen nanoteknologialla parennellun yksityisarmeijan, mutta tulee pian toisiin aatoksiin. Eliittijoukko päätetään korvata kyborgeilla, joilla ei ole tahtoa uhmata tyrannin käskyjä. Uhkana pitämänsä nanoarmeijan diktaattori julistaa maanpettureiksi. Viimeiset valtion vainoilta säästyneet nanosotilaat liittyvät punakapinallisten rintamaan. Pelaaja on Alias, erikoisjoukkonsa viimeisiä eloonjääneitä. Päämäärä on alusta alkaen selvä: Sopotin hirmuvalta ei saa jatkua.
Kakkososan tarina on astetta kaavamaisempi action-rymistys. Matkan varrelle mahtuu tuttuun tapaan yllättäviäkin käänteitä, joita ei tässä uskalla paljastaa. Edelleen pelaajaa ohjataan valmista polkua pitkin koitoksesta toiseen, mutta vaikutelma taistelujen turmelemasta metropolista on uskottava. Tehtävät on pidetty kiitettävän monipuolisina, ja seikkailu etenee suurkaupungin kaduilla, viemäreissä ja ilmatilassa luontevin kääntein. Hienovaraiset taktiikat eivät kuulu kapinallisten strategiaan, joten esikoispelin verkkaiset hiipimistehtävät loistavat poissaolollaan. Taistelu hirmuhallintoa vastaan on alusta loppuun armotonta toimintaa, eikä juuri anna pelaajalle tilaisuutta hengähtää. Eteneminen tallennetaan parin minuutin välein checkpointeissa ja suoritettuja episodeja voi uusintapelata tehtävävalikosta.
Red Factioin nokkelin oivallus on GeoMod-tekniikka, joka mahdollistaa ympäristön tuhoamisen jämerillä aseilla. Tyypillisessä GeoMod-pulmassa seinässä pilkottava rako posautetaan singolla laajemmaksi. Suunnittelijat ovat tällä kertaa tohtineet soveltaa tekniikkaa luovemminkin. Edelleenkin aukon räjäyttäminen seinään on vaihtoehto vain silloin kun se pelille sopii. Konsolin rajoitukset tietenkin asettavat tuhovimmalle tekniset rajat, mutta uskottavuus kärsii aina kun paikat kestävät pommituksen. Useimmiten hävityksestä seuraakin lähinnä ilkikurista hupia, kun luodit jauhavat irtaimistoa näyttävästi säpäleiksi.
Vastaansa saa kirjavan poppoon sitkeitä kyborgeja, mechejä, jeeppejä ja ilma-aluksia. Loppupuolen vaappuva zombiarmeija kuuluisi enemmänkin TimeSplittersiin. Ikävä tyylivirhe ovat myös pikkuruiset kamikazerobotit. Esikoisen tyyliä seuraten pelillä on paha tapa täyttää tietyt alueet uudestaan vihollisilla, kun silmä välttää. Vihollissotilaat suojautuvat nurkan taakse ja älyävät luikkia pakosalle, kun nanosolttu hyökkää kaikella raivollaan. Yhteenotot ovat nautittavia, mutta tekotyhmyys paistattelee ruudulla tämän tästä. Vastustajat poistuvat harvoin paikoiltaan jäljittämään tunkeilijaa, eivät osaa kulkea huoneesta toiseen, joskus eivät edes nurkan taakse. Hetkittäin mukana roikkuvat tekoälykaverit ovat kiitettävän tehokkaita tuholaisia.
Puolet Red Factionin viehätyksestä oli monipuolissa ajoneuvoissa. Volition on ottanut palautteesta onkeensa ja kasvattanut kulkupelien roolia jatko-osassa. Mukana ovat kaikki vanhat ajopelit ja uutuutena hillitön robottihaarniska, jolla on tuhovoimaa kuin pienellä armeijalla. Valitettavasti sotakoneiden ohjaimiin pääsee harvemmin itse. Useimmiten ohjaamossa istuu tekoälyapuri jolloin pelaajan tehtäväksi jää vain odottaa joka nurkalta putkahtavia vihollisia tykin varressa. Omia taitojaan saa kokeilla vain lyhyessä sukellusvenepätkässä ja taisteluhaarniskassa.
Pelattavuus toimii mainiosti ja lopultakin tuetaan myös USB-näppistä ja -siimahäntää. Aseita sankari raahaa mukanaan kaiken minkä mukaansa saa. Loppuvaiheissa vihollisten rankaisuun onkin tarjolla mitä monipuolisin kokoelma toinen toistaan tuhoisampia varusteita. Skaala kattaa kaiken mahdollisen pistooleista futuristisiin nanoaseisiin ja moninpelisuosikki railguniin. Tietyt kevyet konetuliaseet sankari poimii molempiin käsiinsä, ja Halon tapaan kranaatteja voi nyt viskoa omasta napistaan. Runsaudella on myös haittapuolensa, sillä tukalassa paikassa tavarapaljouden selaaminen voi maksaa hengen.
Graafisesti Red Faction 2 harppaa edeltäjänsä ja parin muunkin räiskintäpelin hartioille. Peli on suunniteltu konsolilähtöisesti, eikä yksityiskohtia ole pihdattu PC-käännöksen helpottamiseksi. Särmikkäät palikkahahmot ovat historiaa samoin kuin kuvanpäivityksen notkahtelut. Tehosteita on siistitty ja ympäristöön on GeoModia täydentämään lisätty tolkuton määrä säpäleiksi räjähtävää irtaimistoa. Sähköpylväät sortuvat rätisten, luodit repivät huonekalut tuhannen päreeksi ja tietokonepäätteet posahtavat kipinöiden.
Pelikokemus on myös äänimaailman osalta kunnossa, sillä tehosteissa ei ole korvavaikut irrottavaa jytinää pihdattu. Vaikuttavasti jyrisevä soundtrack kohottaa toimintakohtauksien tunnelmaa erinomaisesti. Vihollissotilaiden tahattoman koomiset kommentit sen sijaan tuntuvat eksyneen aivan väärään peliin. Millennium-sarjasta ja Aliens-leffasta tuttu arpinaama Lance Henriksen kähisee tyylipuhtaasti petollisena roistona.
Red Factionissa moninpeli oli välttävä jatke soolokampanjalle. Parantamista jää vieläkin, mutta viritetty pelimoottori päästää ruudulle nyt neljä pelaajaa. Pelattavana on kymmenkunta vapaasti tuhottavaa moninpelikarttaa ja koko joukko pelimuotoja lipunryöstöstä perinteiseen deathmatchiin. Yhteenottoihin voi valita kolmanneksi pyöräksi muutamia botteja ja niiden seurassa moninpelimuotoja voi pelata myös yksinään.
Esikoisen rinnalla Red Faction 2 on parhaita yksinpeliräiskintöjä mitä Playstation2:lle on saatavilla. GeoMod on lopultakin luovissa käsissä, graafisesti peli ottaa jättiharppauksen eteenpäin ja moninpeli toimii tyydyttävästi. Pitkään sotaretki ei kestä, mutta loppuratkaisun määräävä sankaruusmittari ja kolme vaikeustasoa houkuttelevat pelaamaan uudestaan.
Näillä näkymin Red Faction 2 nähdään vain pleikkarilla. Ykkösosan vaisun vastaanoton johdosta PC-versio ei kuulu julkaisijan suunnitelmiin.