Rails Across America

23.02.2002

Erilaiset talouspelit ovat säilyttäneet suosionsa sitkeästi vuodesta toiseen eikä kauppojen valikoimissa pitäisi tälläkään hetkellä olla mitään valittamista. Toimistolla on nimittäin näkynyt uusia yrittäjiä lähes viikoittain ja useimmat näistä ovat tarjonneet vähintäänkin mukiinmenevän pelikokemuksen. Samalle tasolle, mutta ei juurikaan korkeammalle, yltää myös nyt käsittelyssä oleva Rails Across America. Klassisen Railroad Tycoonin jalanjälkiä seuraileva peli on viihdyttävää pelattavaa, mutta pidemmän päälle siitä jää käteen vain turhan ohkainen pelikokemus.

Tällä kertaa suurmogulin asemaa olisi siis tarkoitus lähteä tavoittelemaan rautatie-bisneksen parissa. Nimensä mukaisesti Rails Across America keskittyy rautahevosen Amerikan valloitukseen eli se lähtee liikkeelle vuodesta 1830 ja jatkaa futuristisissa tunnelmissa aina vuoteen 2020 saakka. Tälle lähes kahden vuosisadan mittaiselle ajanjaksolle on mahdutettu mukaan niin perinteinen yksinpeli, koko joukko erilaisia skenaarioita sekä keskinkertaisesti toimiva moninpelikin.

Pelin perusasetelma on tuttuakin tutumpi. Pelaajalle annetaan tietty alkupääoma ja kotikaupunki, josta lähtien kiskoja pitäisi preerialle vetää. Tavallisessa yksinpelissä aloituskaupunkinsa voi joko valita tai luottaa onneensa ja antaa koneen valita lähtöpaikka satunnaisesti. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on riskinsä, sillä firman kotikaupunki voi tehdä pelaajan urakasta joko lähes mahdottoman tai erittäin helpon. Harvaan asutun länsirannikon pohjoisosissa rahat kun eivät tahdo riittää edes ensimmäisen rataosuuden rakentamiseen, mutta Teksasin tienoilta aloittaessani onnistuin luomaan hetkessä järjettömiä voittoja tahkoavan yritysjätin, jonka kirstuihin kilisi rahaa nopeammin kuin ehdin sitä tuhlata. Kirjaimellisesti.

Rautatie-yhtiön johtamisesta on Rails Across Americassa tehty mutkattoman helppoa. Esimerkiksi uusien rataosuuksien rakentaminen onnistuu yksinkertaisesti määrittelemällä kaupungit, joiden välille kiskot pitäisi vetää. Tämän jälkeen kone esittelee kolme erilaista reittiä, joista pelaaja saa valita nopeimman, halvimman tai keskiverron vaihtoehdon. Sen jälkeen mahtava rautatie-moguli voikin suunnata huomionsa muualle ja odottaa, että radanrakentajat hoitavat likaisen työn.

Rataosuuden valmistuttua sille on hankittava vetureita hoitamaan liikennöintiä. Rahti- ja matkustajaliikenteen veturimallit valitaan jokaista radanpätkän varten erikseen, mutta kun vaihtoehtoja on saatavilla vain muutama, erityisen haastavaksi tätäkään ongelmaa ei voi sanoa. Sen sijaan päätään joutuu vaivaamaan liikennöinnissä käytettävien vetureiden määrällä, jotta yhtiön rahakirstuihin putoaa mahdollisimman paljon kilisevää. Liian vähäisellä kalustolla rataosuuden täysi potentiaali jää hyödyntämättä, mutta toisaalta liian monien vetureiden huoltamiseen ja ylläpitoon kuluu myös turhaa valuuttaa. Yritysimperiumin kasvaessa pelaajan aika ei yleensä enää riitä jokaisesta yksittäisestä rataosuudesta huolehtimiseen, joten niiden toimintaa valvomaan voi palkata tietokoneen valvonnassa toimivia johtajia. Vaikka näiden palkkoihin kuluukin jonkin verran rahaa, sijoitus yleensä kannattaa, sillä johtajat pitävät aina huolta siitä, että heidän valvonnassaan oleva linja toimii tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.

Oman yrityksen johtamisen ohella pelaaja on suunnattava huomionsa myös kilpaileviin yhtiöihin. Pelin alkupuolella tämä tarkoittaa lähinnä pienempien, kahden kaupungin välillä liikennöivien linjojen ostamista tai sulkemista erilaisten painostuskeinojen avulla. Pelin edetessä sarviaan on kuitenkin kolisteltava myös muiden suuryhtiöiden kanssa. Näiden toimintaa voi häiritä kaikenlaisilla enemmän tai vähemmän laillisilla toimilla, kuten lakkoyllytyksellä, viranomaisten yllätystarkastuksilla tai aggressiivisilla osakekaupoilla. Kaikki tällaiset vaikutusyritykset hoidetaan eräänlaisen korttipelin avulla. Systeemi on sinänsä mielenkiintoinen, mutta valitettavasti myös melkoisen sekava. Ainakaan itse en saanut siitä missään vaiheessa irti mitään erityisen taktista.

Sama ilmiö tuntuu vaivaavan Rails Across Americaa muutenkin. Peli vaikuttaa suhteellisen mielenkiintoiselta ja sen parissa on aluksi helppo viettää pitkiäkin aikoja, mutta loppujen lopuksi sen anti jää kovin pinnalliseksi. Todellisia vaikutusmahdollisuuksia on suhteellisen vähän, osakekeinottelu on jäänyt sekavien vaikutusyritysten asteelle ja pelaajan tuntuma omaan yhtiöönsäkin on varsin heikko. Yhtiöjohdolle tarpeellista informaatiota jaetaan nimittäin suhteellisen niukasti eikä esimerkiksi yksittäisten rataosuuksien kannattavuudesta ole saatavilla minkäänlaista tietoa. Pelaaja joutuukin jatkuvasti operoimaan osittaisessa pimennossa ja varsin niukkojen työkalujen kanssa. Niinpä pelin ääressä syntyykin muutaman tunnin totuttelun ja ensi-ihastuksen jälkeen kummallinen ”tässäkös tämä nyt sitten oli” -tunne.

Rails Across American köykäiseksi jäävää yksinpeli-kokemusta on pyritty paikkaamaan erilaisilla skenaarioilla. Yleensä 10-20 vuoden mittaiset pyrähdykset tarjoavat peliin mukavaa vaihtelua ja kohtuullisen kattavan silmäyksen rautateiden rakennuksen vaiheisiin. Pidemmän päälle niitäkin alkaa kuitenkin vaivata sama ongelma kuin varsinaista peliäkin. Ne eivät yksinkertaisesti tuo riittävästi lisää köykäiseen pelikokemukseen, paitsi ehkä rautateiden historiasta kiinnostuneille.

Teknisesti peli on perustavaraa. Grafiikka on yksinkertaista eikä esimerkiksi junien liike liity suoranaisesti yhtiön tilien karttumiseen, mutta sen yleisilme on siisti ja jälki on ennen kaikkea selkeää. Sama pätee myös hiiripohjaiseen käyttöliittymään, jossa ainoastaan kartan selaaminen ja tiettyjen paikkojen etsiminen aiheuttaa ajoittain pieniä ongelmia. Suurempienkin asioiden tekeminen on suhteellisen yksinkertaista ja hyvin suuren osan rutiininomaisesta naksuttelusta saa joko hoidettua nopeasti tai automatisoitua.

Loppujen lopuksi olisi väärin mennä sanomaan, että Rails Across America on huono peli, koska sitä se ei varsinaisesti ole. Raiteiden rakenteleminen ja yhtiön kasvattaminen on viihdyttävää puuhaa ja varsinkin aluksi pelin parissa näpräilee mielellään. Liian yksinkertaistava ote ja pelaajalle tarjottavan aktiviteetin yksipuolisuus johtavat kuitenkin siihen, että kovin pitkään peliä ei jaksa vääntää. Jatko-osalle olisi tarvetta, jotta mukavan käyttöliittymän ja selkeän yleisotteen ympärille saataisiin rakennettua mielekkäämpää pelattavaa.