Erilaiset valopyssy-pelit ovat pysytelleet sinnikkäästi mukana kuvassa koko pelikonsoleiden kehityskaaren ajan, vaikka ne ovatkin aina olleet varsin marginaalinen ilmiö. Vaikka ruudulla vilistävien bittikasojen osoitteleminen muoviaseella onkin varsin viihdyttävää, tarjolla olleet pelit ovat aina olleet kiusallisen lyhytikäisiä eikä kalliin erikoisohjaimen hankkiminen ole sen takia kiinnostanut kovin monia. Namco on kuitenkin jaksanut tuottaa rajallisille paukuttelupeli-markkinoille aina silloin tällöin käännöksiä kolikkopeleistään, joista viimeisimpänä on joutunut käsittelyyn alunperinkin keskinkertainen Ninja Assault.
Pelin taustatarina vie pelaajan feodaaliajan Japaniin, jossa eri klaanien välinen sota keskeytyy, kun prinsessa Koto kidnapataan. Tempauksen takana on paholaismainen Shogun Kigai, joka tarvitsee keisarin tyttären uhrattavaksi mestariaan varten suunnitellussa henkiinherätys-rituaalissa. Tilanne vaikuttaa jo toivottomalta, kun kaksi ninjaa lupautuu pelastamaan prinsessan. Varsin pian parivaljakko saa seurakseen vielä mystisen naisen, jolla tuntuu olevan jotakin henkilökohtaista tarinan pääpahista vastaan. Kuten pelityypin perinteisiin kuuluu, juoni on hyvin suoraviivainen paketti, joka ei pahemmin selittele edes sitä, mistä ninjat ovat onnistuneet saamaan käsiinsä tuliaseita.
Käytännössä peli etenee erittäin tutulla tavalla. Kaikki vihollisten ilmestymistä ja sankareiden liikkeitä myöten on määritelty tarkasti etukäteen ja pelaajan huoleksi on jätetty ainoastaan kaiken vastaantulevan ampuminen. Epäonnistumisesta rangaistaan elinvoimaa mittaavan pylvään lyhenemisellä ja muutaman osuman jälkeen lisäelämän käyttämisellä. Jonkinlaisena uutuutena voidaan kai pitää sitä, että kaikkia vastustajia ei ole pakko tappaa, vaan etenkin jousiampujat tapaavat hiipiä parin laukauksen jälkeen pois näköpiiristä. Jokaisesta kaatuneesta vihollisesta irtoaa tosin pisteitä, joten käytännössä kaikki mahdollinen kannattaa pysäyttää tarkalla laukauksella.
Sisältöpuolen suhteen Ninja Assault kompastuu samaan ongelmaan kuin useimmat virkaveljensäkin. Sen varsinainen tarinamoodi on jaettu neljään erilliseen seikkailuun, joista jokainen on koottu seitsemästä kentästä. Yhden tällaisen kokonaisuuden läpäisemiseen kuluu vain puolisen tuntia ja ne ovat osittain samanlaisia, joten pelin tarjonta on koettu melkoisen nopeasti. Jokaisen seikkailun jaksaa sentään ammuskella lävitse muutaman kerran entistä paremman suorituksen ja erilaisten bonusten toivossa, mutta kyllästyminen iskee joka tapauksessa suhteellisen pian.
Sen jälkeen pelattavaksi onkin tarjolla vain laaja joukko minipelejä, jotka ovat sinänsä varsin hauskoja, mutta pystyvät pitämään mielenkiintoa yllä korkeintaan muutaman tunnin ajan. Rennolla ammuskelulla on toki viihdearvoa myöhemminkin kevyenä bile-pelinä, mutta paketti tuntuu silti hieman tyhjältä. Kaikki ei nimittäin ole kohdallaan, jos pelin ääreen ei enää kolmantena iltana jaksa palata.
Eniten hupia paukuttelusta irtoaa luonnollisesti valopyssyn kanssa. DualShockilla pelaaminenkin onnistuu, mutta kehnon toteutuksen vuoksi se ei juuri innosta. Pääsyynä tähän on automaattitähtäys, jonka vuoksi liikkuviinkin vihollisiin osuminen on hyvin helppoa. Kun aseen lataaminenkin onnistuu yksinkertaisesti DualShockin liipaisinta painamalla, ohjaimella pelaaminen ei tarjoa oikeastaan minkäänlaista haastetta. Peli-ilon kannalta muovipyssy onkin käytännössä välttämätön elementti.
Graafisella puolella tarjolla ei ole mitään yllättävää. Viholliset on mallinnettu suhteellisen tarkasti, mutta niiden animaatio on sangen kömpelöä. Erikoisefektejä ei juuri käytetä, vaan osumat näkyvät ruudulla erilaisina välähdyksinä ja verisinä reikinä. Lopputuloksena on hyvin persoonaton, mutta mukavan selkeä ulkoasu, joka tukee pelaamista mainiosti, mutta ei herätä minkäänlaisia intohimoja. Samaa voi sanoa myös hieman tyhjästä äänimaailmasta.
Kaiken kaikkiaan Ninja Assault on siis hyvin tyypillinen valopyssy-peli, joka elää ja kuolee muoviaseensa varassa. Vihollisten paukutteleminen on hauskaa muutaman session ajan, mutta loppujen lopuksi sekä peli että hieno erikoisohjain jäävät hyllyyn pölyttymään sisällön köykäisyyden vuoksi. Niinpä tämänkin julkaisun jälkeen on pakko todeta, että koko valopyssy-ilmiön onnistunein ja hauskin tuote on Segan Typing of the Dead, jossa räiskiminen on korvattu oikeinkirjoitus-harjoituksilla. Turha siis väittää, etteivät pelimarkkinat onnistu olemaan itseironisia.