Ensin oli lähiö. Sitten tuli zombeja. Nyt vain neljä teiniä ja asehullu bikeri voivat ottaa kaupungin takaisin epäkuolleiden armeijalta. Kun keitokseen tekijät rakastavat silminnähden zombihuumoria ja retropelejä, lopputuloksen luulisi olevan taattu.
Monster Madness: Battle for Suburbia on maksimissaan neljän pelaajan tiimille tarkoitettu hupaileva mätkispätkis. Peli tarjoaa 70 erilaista hirviötyyppiä, hajotettavia elementtejä sisältävän ympäristön sekä 20:n tason seikkailumoodin. Matkan varrella hahmot joutuvat rakentelemaan aseita naulapyssyistä plutoniumfikkariin ja turvautumaan mechan ja ufon tapaisiin kulkupeleihin. Pelaajat voivat lähteä hirviöjahtiin yhteistyössä tai kepitellä toisiaan parissa eri moninpelimoodissa. Live-tiliä ei vaadita, vaan moninpeli käy myös samalla konsolilla.
Pelin parasta antia on antaumuksella toteutettu hirviöporukka. Kukin uusi vihollinen esitellään animaatiopätkällä. Alkupään zombin rinnalle pukkaa pian kaikkea pahasta pellestä hyvin maatuneeseen isoäitiin sekä teininpelottimista pahimpaan, yläasteen rehtoriin. Kun pystyynkuivanut muorivainaa alkaa nakella epäkuolleilla kissoilla ja säntää halipusuttelemaan rakkaat lapset hengiltä, ei voi kuin hihitellä epäuskoista ihastusta.
Huumori ja mainio hirviökaarti eivät kuitenkaan riitä: myös pelattavuuden pitäisi olla kunnossa. Tässä Monster Madness ei pärjää.
Pelin ohjaus ja kamera käyvät jatkuvaa tappelua toistensa kanssa. Kameranäkymä on hyvä joko tähtäykseen tai taktisen tilanteen hahmottamiseen, ei koskaan molempiin. Liikkuminen ja aseiden vaihtaminen on kömpelöä etenkin nopeissa tilanteissa. Jopa interaktiivinen ympäristö käyttäytyy ärsyttävän satunnaisesti, sillä mistään ei arvaa, onko hahmon tiellä häämöttävä roskakori sellainen joka kaatuu, vai sellainen johon hahmo jumittuu zombeja paetessaan.
Hutera ohjattavuus vain korostaa pelin heittelevää vaikeustasoa. Valtaosa vihollisista on lonkalta räiskittävää tykinruokaa, mutta loppuvastustajat käyvät jo parin tason jälkeen sadistisen vaikeiksi tarkkuustapettaviksi. Vaikka oikean taktiikan keksiikin melko nopeasti, aseiden selaus ja tolppiin tarttuva pelihahmo sabotoivat suoritusta uskollisesti. Epätasapaino kevyttoiminnan ja ajoittaisen pikkutarkan hinaamisen välillä kiristää leukaperät nopeasti, etenkin yksin pelatessa.
Yksinpelinä Monster Madness ei kanna, ja kelvoton kamera sabotoi myös nettipeliä. Parhammillaan peli on luultavasti sitten, kun sen voi poimia alelaarista kauhukomediaa ja hankalia loppuvihollisia arvostavien kavereiden kanssa yhteistyössä pelattavaksi.
PÄÄSTÖTODISTUS
Vaatii kaverin tai pari sekä puutteiden sietokykyä.
