Might & Magic IX

04.05.2002

Might & Magic -roolipelien sarja on varmaan yksi hämmästyttävimpiä kokonaisuuksia tietokonepelien historiassa. Sarjan pelejä on ilmestynyt kauppoihin aina vuodesta 1984 lähtien ja ne ovat ilmeisesti aina myyneet kohtuullisen hyvin, sillä sarja saa edelleen uusia edustajia järkähtämättömällä varmuudella. Uuden Might & Magicin ilmestyminen ei enää juuri yllätäkään, vaan kyseessä tuntuu olevan jokin omituinen luonnonlaki. Erikoisinta sarjassa on kuitenkin se, että taustatarinan ja pelimoottorin kehittymisestä huolimatta pelien sisältö on pysynyt koko ajan lähes täysin samanlaisena. Mitään uutta vanhaan kaavaan ei tuo myöskään yhdeksäs osa, joka on kankeaa alkua lukuun ottamatta täyttä Might & Magicia.

Tällä kertaa tarina alkaa haaksirikolla, jonka seurauksena sankarit joutuvat oudolle kalliosaarelle. Pois pitäisi tietenkin päästä, joten joukkio ryhtyy harventamaan paikan hirviökantaa toivoen löytävänsä jotakin mielenkiintoista. Lopulta vastaan tuleekin vanha peikkonainen, joka kertoo vanhasta ennustuksesta ja antaa seikkailijoille tehtäväksi pohjoisesta vyöryvien barbaarilaumojen pysäyttämisen. Sankareiden ei sentään tarvitse ryhtyä lahtaamaan kokonaista armeijaa omin voimin, vaan heidän on pystyttävä yhdistämään lähiseutujen klaanit taistelemaan yhtenä rintamana valloittajia vastaan.

Muihin Might & Magic -peleihin tutustuneet tietävät varmasti, mitä tämä tarkoittaa. Seikkailijajoukko harhailee kaupungista toiseen selvittelemässä paikallisia ongelmia, tappamassa valtavan määrän hirviöitä ja tutkimassa koko joukon erilaisia käytäväverkostoja. Kaikkien roolipeli-perinteiden mukaisesti pelaajan mielenkiintoa pidetään yllä jatkuvasti kehittyvillä hahmoilla, toinen toistaan ihmeellisemmillä maagisilla esineillä ja sekalaisilla pikkubonuksilla. Kokonaisuutena peli onkin erittäin kliseistä sankarifantasiaa, mutta toisaalta Might & Magic -pelien viehätys onkin aina piillyt juuri siinä.

Jokin Might & Magic IX:ssä on kuitenkin pielessä, sillä etenkään alussa siihen ei jaksa paneutua samaan tapaan kuin sarjan edellisiin osiin. Pääsyynä tähän taitaa olla kehnosti kerrottu tarina, jonka käänteet tuntuvat ajoittain tuskallisen epäloogisilta. Tärkeät hahmot eivät aina kerro pelaajalle kaikkea heti. Sen sijaan he saattavat mainita jonkin olennaisen tiedonmurusen vasta sankarijoukon palatessa tarkistamaan ohjeita pitkällisen ja turhauttavan harhailun jälkeen.

Monissa paikoissa peli ei myöskään anna pelaajalle minkäänlaisia vihjeitä siitä, mitä hänen pitäisi seuraavaksi tehdä. Valinnanvapaus on toki mukava asia, mutta oikeita paikkoja on varsin rasittavaa etsiä kokeilemalla, missä päin karttaa viholliset eivät ole liian kovia sankareiden tasoon verrattuna. Erityisen kiusallinen tämä epävarmuuden tunne on heti pelin alussa, sillä kestää hyvän aikaa ennen kuin pelaajalle kerrotaan, mistä koko hommassa oikeastaan on kyse. Sitä ennen seikkailemisessa ei tunnu olevan mitään järkeä.

Jostakin syystä pelissä on myös selvästi vähemmän valinnanvaraa ja vaihtelua kuin edeltäjissään. Erilaisia rotu-vaihtoehtoja on vain neljä, taitoja on loppujen lopuksi suhteellisen vähän ja loitsujen määräkin tuntuu vähentyneen. Taikasysteemi sentään tuntuu suhteellisen mielenkiintoiselta. Kaikki loitsut eivät enää kuulu johonkin yksittäiseen magian lajiin, vaan niiden osaaminen vaatii velhoilta keskittymistä useampaan eri taikuuden lajiin. Pelaajan onkin harkittava tarkkaan, mihin hän haluaa sijoittaa arvokkaat kykypisteensä. Väärillä valinnoilla parhaiden loitsujen oppiminen voi nimittäin viivästyä melkoisesti. Tämä taitaakin tosin olla ainoa todellinen uudistus, joka pelirunkoon on edelliseen osaan verrattuna tehty.

Käyttöliittymä-puolellakaan kaikki ei tunnu olevan aivan kohdallaan. Pahin ongelmatapaus on automaattinen kartta, joka ei päivity pelaajan tutkimien alueiden mukaan, vaan näyttää heti aluksi uuden luolaston etäisimmätkin nurkat. Etenkin monitasoisissa luolastoissa toistensa ylitse risteilevät tunnelit ovat tosin niin sekavia, ettei kartasta ole kaikissa paikoissa mitään iloa. Tilannetta ei myöskään auta se, että karttaruutua ei voi skrollata mihinkään suuntaan eikä peli anna pelaajalle mahdollisuutta omien muistiinpanojen tekemiseen.

Vastaavia laiskan pelisuunnittelun aiheuttamia pikkulapsuksia löytyy pelistä muutenkin turhan paljon. Miten esimerkiksi grafiikkaosastolla on voitu olla niin laiskoja, että kaikkia samaa sukupuolta ja ammattia edustavia hahmoja kuvataan inventaariossa samanlaisella paperinukke-mallilla? Oli porukan naispuoleinen taistelija rodultaan sitten haltia tai kääpiö, pelaajan katseltava inventaariossa puoliörkin kuvaa.

Pelin köykäisyys ja erilaisten vaihtoehtojen puute johtuvat ilmeisesti uudesta pelimoottorista, joka on vaatinut suurimman osan New World Computingin pelisuunnittelijoiden ajasta. Might & Magic IX:ää varten on lisensoitu Monolithin LithTech-moottori, mutta se ei valitettavasti näy lopputuloksessa. Pelin ympäristöt ovat karuja, yksityiskohtia löytyy vähän ja tekstuuritkin ovat varsin karkeita. Oman surkuhupaisan lisänsä tähän tuo myös ihmisten ja muiden älykkäiden rotujen hahmomallien vähäinen määrä. Kaupunkeja asuttaakin komea kokoelma toistensa klooneilta näyttäviä henkilöitä, joiden erottaminen toisistaan onnistuu vain sijainnin perusteella. Tämä käy rasittavaksi etenkin silloin, kun pelaajan pitäisi paikallistaa tietyn taidon opettamiseen erikoistuneet henkilöt.

Pelistä löytyy siis melkoinen määrä pieniä valituksen aiheita ja kokonaisuutena siitä jää väistämättä sellainen kuva, että New World Computingin väki on istunut enemmän kahvitunnilla kuin suunnittelupöydän ääressä. Tästäkin huolimatta huomasin kuitenkin kymmenen tunnin pelailun jälkeen jämähtäneeni pelin pariin oikein kunnolla. Siinä vaiheessa hahmokehitys pääsi kunnolla vauhtiin, tarina alkoi vähitellen kiinnostamaan ja aarteetkin olivat jo kaiken taistelemisen arvoisia. Eli loppujen lopuksi kankean alun alta paljastui peli, joka pystyi tempaamaan mukaansa nimensä edellyttämällä tavalla. Lievästä rajoittuneisuudesta, huonosta kerronnasta ja muista pikkuongelmista se ei kuitenkaan pääse missään vaiheessa lopullisesti eroon.

Aivan esi-isiensä veroinen peli Might & Magic IX ei ole, mutta pienellä kärsivällisyydellä siitä saa irti valtavan määrän perinteistä ja kohtuullisen viihdyttävää seikkailufantasiaa. Ensimmäiset tunnit pelin parissa kuluvat varsin tyhjänpäiväisiä askareita suoritellessa eikä pelimoottoristakaan saada mitään kovin mielenkiintoista irti. Mikäli alkupään tehtävät jaksaa kuitenkin kahlata kunnialla lävitse, seikkailu muuttuu vähitellen kiinnostavammaksi. Lopulta siitä kuoriutuukin lähes sadan tunnin mittainen roolipeli-eepos, josta riittää purtavaa useammankin viikon ajalle.