MicroMachines on ollut yksi pelihistorian menestystarinoita, vaikka sen edustajat eivät ole koskaan kuuluneet kaikkein merkittävimpien julkaisuiden joukkoon. Viime vuosina pientä hiljaiseloa viettäneen sarjan vetovoima on kuitenkin alkanut hiipua, sillä joulun alla kauppoihin ilmestyneet Playstation 2- ja Xbox-pelit jäivät kaikkialla varsin vähälle huomiolle. Syytä tähän ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä nykykonsoleiden pelitarjonnan keskellä yksinkertaiset lelukaahailut ovat kaikkea muuta kuin kotonaan. Juuri oman versionsa saanut Game Boy Advance tuntuukin paljon luonnollisemmalta kodilta ylhäältä päin kuvatulle kilpa-autoilulle.
Kyse on siis kaahailupelistä, jossa toisistaan ottavat mittaa MicroMachines-leluautot ja niiden sarjakuvamaiset kuljettajat. Paketista löytyy kahdeksan enemmän tai vähemmän hauskaa hahmoa, joista jokaisella on oma viiden ajoneuvon valikoimansa. Tavallisen perusauton lisäksi ratoja pääsee kiertämään moottoripyörän, urheiluauton, nelivetoisen maasturin ja veneen ohjaimissa. Eri tyyppiset ajokit eroavat toisistaan huippunopeuden, kiihtyvyyden ja ohjattavuuden suhteen. Periaatteessa paketista löytyy siis neljäkymmentä erilaista kulkupeliä, mutta käytännössä kuljettajan vaihtaminen vaikuttaa lähinnä ajoneuvon ulkonäköön.
Kisat käydään suhteellisen lyhyillä radoilla, joiden suunnittelussa leluteemaa on hyödynnetty ahkerasti. Ympäristössä näkyy mm. muropaketteja, muistilehtiöitä ja laiskasti liikuskelevia hiiriä, jotka asettavat ajoneuvojen koon oikeisiin mittasuhteisiin. Hilpein pelintekijöiden luomuksista on ilmeisesti uimarannalle sijoittuva rata, jossa pienet kilpa-autot huristavat hiekan alla loikoilevien ihmisten ylitse.
Erilaisilla yksityiskohdilla kikkailu luo peliin mukavasti tunnelmaa, mutta johtaa valitettavasti toisinaan siihen, että oikean ajoreitin hahmottaminen on melko vaikeaa. Tilannetta hankaloittaa myös se, että GBA:n pienikokoinen ruutu rajoittaa näkyvyyttä etenkin pystysuunnassa pahasti. Niinpä pelaajan onkin osattava ennakoida osa mutkista hyvissä ajoin. Koska kisojen aikana käytettävissä ei ole minkäänlaista karttaa tai muita opasteita, menestyminen vaatii ratojen yksityiskohtaista tuntemista.
Ajamaan päästään sekä yksittäisten kisojen että mestaruussarjojen puitteissa, yhteensä neljässä erilaisessa pelimoodissa. Kilpa-ajoissa voittajan ratkaisee yksinkertaisesti nopeus eli pelaajan on hyödynnettävä sekä ajotaitojaan että radalta löytyviä aseita selvitäkseen maaliin ensimmäisenä. MicroMachines-moodissa vastakkain asettuu kaksi kuljettajaa, jotka yrittävät kerätä pisteitä ajamalla mahdollisimman vauhdikkaasti ja tönimällä toisiaan radalta. TimeTrialissa puolestaan kisataan yksin tiukkojen aikarajojen kanssa.
Neljäntenä ja ehdottomasti omalaatuisimpana pelimoodina nähdään pommihippa, jossa neljä kilpailijaa kaahaa ympäriinsä vapaamuotoisesti ratojen rajoista välittämättä. Yhteen ajokkiin on kiinnitetty pommi, joka antaa kantajalleen jatkuvasti pisteitä, mutta räjähtää tietyn ajan kuluttua. Ymmärrettävistä syistä kukaan ei halua kantaa pakettia silloin, kun sen laskuri osoittaa nollaa, mutta muulloin pommi on kysyttyä tavaraa. Se vaihtaa omistajaa kosketuksesta, joten kisat koostuvat lyhyistä, intensiivisistä pyrähdyksistä, joiden aikana osanottajat yrittävät törmätä toisiinsa mahdollisimman usein.
Aika-ajoja lukuun ottamatta kaikkia pelimoodeja voi pelata myös useamman pelaajan voimin linkkikaapeleiden välityksellä. Tämä sopii etenkin pommihippaan, joka jaksaa tekoäly-vastustajien kanssa viihdyttää vain muutaman hetken ajan. Useimmat pelimoodit vaativat tosin oman pelikasetin jokaiselta osanottajalta, mikä luultavasti vähentää moninpelin houkuttelevuutta.
Teknisesti peli on ammattitaidolla tehty kokonaisuus, joka toimii niin pelattavuutensa kuin audiovisuaalisen toteutuksensakin puolesta moitteettomasti. Radat piirtyvät GBA:n ruudulle kauniisti ja rämpyttävä taustamusiikki on sopii peliin hämmästyttävän hyvin. Lukuisista hyveistään huolimatta Micromachines ei kuitenkaan ponkaise käsikonsolin ajopelien parhaimmistoon. Aina yhtä rasittava salasana-tallennus ja kaikenlaisten Hall of Fame �listojen puute syövät sen elinikää tehokkaasti eikä yksinpelikään tarjoa riittävästi vaihtelua. Kevyttä ja arcade-henkistä kilpa-autoilua etsiville julkaisu sopii, mutta kaikkien peliharrastajien hankintalistalle se ei missään tapauksessa yllä.
