Ukrainalaisilla pelintekijöillä on kotikenttäetu, kun tehdään maailmanlopun jälkeisiin maisemiin sijoittuvia pelejä. Neuvostoliiton jälkeensä jättämiä raunioita löytyy, jos vain viitisii katsoa ikkunasta ulos. Metro 2033 sijoittuu Moskovan metroon. Tuhoisan sodan jäljiltä maan pinnalla on niin myrkyllistä, että ilman kaasunaamaria ei pärjää. Ihmiset kituuttavat metroasemille rakennetuissa väestönsuojissa.
Metro 2033 on räiskintä, jossa on mukana Resident Evil -tyylistä selviytymiskauhua, hiippailua ja roolipelimäistä varusteiden tuunailua. Pelin monipuolisuus kostautuu, sillä pelattavuuden kannalta meininki on usein kömpelöä. Tuntuu siltä, että erilaisia pelimekanismeja ei olla ehditty viilaamaan kuntoon. Pelin vaikeustaso heittelehtii, ja välillä peli on vaikea bugien tai suunnitteluvirheiden takia. Kuten metroaiheelle sopiikin, juoni etenee suoraa viivaa, eikä pelaajalle juuri suoda mahdollisuutta tehdä valintoja.
Pelin vahvuus on voimallinen, hieno tunnelma. Tarina ei muodosta mitään kovin ihmeellistä kokonaisuutta, mutta yksittäisten kohtausten tasolla se on erinomainen. Pelin sankari Artyom joutuu lähtemään kotiasemaltaan VDNKh:lta, koska mutanttien hyökkäykset käyvät yhä rajummiksi. Hänen tehtävänään on löytää apua, mutta pelin edetessä käy ilmi, että muilla asemilla on omat ongelmansa. Peli perustuu venäläiseen scifikirjaan, mutta ideoita on pöllitty myös Stalkerista ja Fallout-peleistä. Tunnelmallisimmissa kohtauksissa varotaan seinille heijastuvina mustina varjoina näkyviä aaveita ja laskeudutaan Moskovan uumenista löytyvään ydinreaktoriin. Paikoin peli heittäytyy suorastaan painajaismaiseksi, kun Artyom-parka alkaa hallusinoimaan radioaktiivisessa viemärissä.
Maailmanlopun jälkeisen elämän realiteetit tulevat esille lukemattomissa hienoissa yksityiskohdissa. Kaasunaamarin filtteri pitää muistaa vaihtaa, ja se menee rikki, jos vihollinen pääsee lyömään erityisen lujaa. Kiikaritähtäimessä on jotain möhnää. Paikallinen rahayksikkö on luoti. Kannattaa siis miettiä tarkkaan, ennen kun rupeaa räiskimään, tai jää haulikko ostamatta seuraavalta asemalta.
Valitettavasti pelintekijöiden ideamoottori alkaa piiputtaa, kun päästään vihollisiin asti. Mukana on tylsiä mutantteja, joiden tappaminen on rasittavaa, koska niistä ei näe, kuinka paljon niitä pitää vielä ampua ennen kun ne kuolevat. Eräänlaisena pohjanoteerauksena mukana on jopa kaikista videopelivihollisista kliseisimpiä eli natseja. Mitä natsit tekevät tulevaisuuden Moskovassa? Peli ei kerro, eikä pelaajaa kiinnosta.
Metro 2033:n puuteet eivät ole niin pahoja, ettei pelin kauhutunnelmista voisi nauttia. Tämä on peli niille, joiden mielestä on hauskaa yrittää ladata taskulampun akkua käsigeneraattorilla samalla, kun juoksee vihollisia pakoon sen jälkeen, kun ammukset ovat taas loppuneet.
PÄÄSTÖTODISTUS
Tunnelmallinen räiskintä on parhaimmillaan silloin, kun ei ammuta.
– JUHANA PETTERSSON